Oululainen ryhmäpsykoanalyytikko Päivi Janhunen välttää tietoisesti katsomasta television sotaohjelmia. "Katson uutiset. En muuta."
Janhunen ei halua, että sotilasasiantuntijat ilmestyvät tunti toisensa jälkeen hänen olohuoneeseensa selostamaan kylmiä tietoja pommien rakenteesta, tekniikasta ja ohjusten kantokyvystä ja siitä miten hyökkäys etenee milloin mihinkin suuntaan.
"Koen tällaisen analyysin vastenmielisenä ja ristiriitaisena. Siinä on outoa hekumaa. Joka kanavalla ladellaan teknisiä tietoja aseista ja sotastrategioista ilman empatiaa ja surua siitä, että aseiden tähtäimessä ja piirityksen kohteena ovat elävät ihmiset."
Päivi Janhusen omat lapset ovat jo isoja, mutta jos perheessä olisi pieniä lapsia, hän ei antaisi heidän yksin katsoa tv-sotaa, jota tulee eri kanavilta kuin tauotonta sarjaohjelmaa. "Lapsi ei ymmärrä, mitä pommit ovat ja mistä ne tulevat ja miten kaukana sotaa käydään. Lapsi ymmärtää vain sen, että pommi tipahtaa ja joku kuolee."
"Enemmän kuin omaa kuolemaa lapsi pelkää äidin ja isän kuolemaa. Läheisen ihmisen rakkauden ja huolenpidon menettäminen herättää lapsessa kuolemankauhua, joka on sitä voimakkaampi, mitä pienempi ja riippuvaisempi lapsi on. Rakkauden menettämisen ja yksinjäämisen pelko väistyy vasta murrosiän vaiheilla, kun lapsen oma identiteetti alkaa rakentua."
Kun aikuiset ovat huolissaan sodasta ja puhuvat kiihtyneesti, kiihtymys tarttuu lapseen ja hän voi alkaa tosissaan pelätä, että pommi putoaa omalle pihalle.
"Sota koskee meitä kaikkia ja koko maailmaa, mutta ihan pienelle lapselle ei kannata selittää liian monimutkaisia asioita. Ei moni aikuinenkaan ymmärrä sodan taloudellisia ja poliittisia taustoja ja teknisiä strategioita. Pientä lasta voi lohduttaa ja selittää hyvin yksinkertaisin sanoin, mistä on kysymys. Voi sanoa, että sota ei koske meitä eikä pommi putoa meidän pihallemme, mutta samalla voi sanoa, että äidistä ja sisästä on hyvin surullista, että maailmassa on lapsia jotka joutuvat elämään sodan keskellä."
Terve pelko
Päivi Janhusen mukaan pienelle lapselle voi olla hämäävää osallistua vanhempien mukana esimerkiksi rauhanmarssilla tietämättä mistä on kysymys. "Meidän suomalaisten ikuinen ongelma, puhumattomuus, tulee tässäkin esiin. Mennään ja kannetaan lasten kanssa iskulauseita ja banderolleja, mutta ei kerrota minkä vuoksi."
"Ala-asteen oppilaat ovat ajattelussaan vielä hyvin konkreettisia, mutta lapsen kasvaessa pelkääminen muuttuu toisennäköiseksi. Yläasteen nuorilla alkaa jo olla järkeviä käsityksiä sodasta ja he voivat mennä tietoisina rauhanmarssille. Sodan laajenemisen pelko on konkreettinen, eikä ollenkaan haittaa, vaikka yläasteen oppilas vähän pelkäisikin sodan laajenevan. Paljon kauhistuttavampaa on, jos nuori istuu hurmioituneena katsomassa tv-kanavilta tulevaa nonstop-sotaa kuin videopeliä. Siinä ei ole pelkoa vaan jännitystä ja se on hyvin ahdistavaa ja vaarallista.
Moni aikuinenkin joutuu nieleskelemään itkuaan katsoessaan sodan jalkoihin jääneiden lasten ja aikuisten kärsimyksiä ja kuolemaa. Janhusen mukaan ei ole pahitteeksi, vaikka vähän itkettää ja pelottaa. "Se on osoitus terveestä omastatunnosta ja realiteettien tajusta. Eri asia on, jos pelko neurotisoi ja vammauttaa ja alkaa hallita elämää niin, ettei ihminen uskalla mennä ovesta ulos ja hänen toimintakykynsä lamaantuu. Sellaista pelkoa voi jo alkaa hoitaa."
Masennus
Sodan kokeneilla lapsilla on erittäin paljon psykosomaattisia oireita. Koetut kauhut ja pelot kanavoituvat päänsäryksi ja vatsakivuksi ja muiksi ruumiin vaivoiksi. Traumat tulevat yleensä jälkireaktiona.
"Esimerkiksi Lähi-idässä kytee erittäin vaikea aikapommi. Katastrofin keskellä eletään yleensä näennäisen rauhallisina, ja vaikeat psyykkiset traumat alkavat tulla esiin vasta vuosien päästä", Päivi Janhunen kertoo.
Sodan henkiset vauriot näkyvät vasta kun sota on käyty. "Masennus on hyvin tavallinen oire, kun akuutti kauhu on ohi. Ihmiset alkavat sairastaa kaikkia mahdollisia oireita psykooseista neurooseihin ja eri asteisiin masennustiloihin. Sodassa kokemukset koteloituvat ja alkavat elää, kun elämässä koittaa seestyneempi aika eikä enää tarvitse pelätä."
Masennus voi lievemmässä muodossa iskeä myös sivullisiin. "Jos omassa elämässä on ennestään ahdistusta ja epävarmuutta, sodan tulviminen televisiosta voi olla viimeinen niitti. Omat potilaani ovat noteeranneet Irakin sodan mainiten, mutta eivät itseään ahdistavana asiana. He ovat aikuisia ihmisiä, jotka ovat voimakkaasti tekemisissä oman sisäisen prosessinsa kanssa."
Päivi Janhunen osallistui viikko sitten Helsingissä uniseminaariin, jossa suuri joukko ryhmäpsykoterapeutteja kertoi omista unistaan. "Ammattilaisten unissa tuli selvästi esiin Irakin sotaan liittyvää aggressiivisuutta."
Sodan aiheuttama lamaannus ja pelko voivat rajoittaa ihmisten arkipäiväistä elämää tuhansienkin kilometrien päässä taisteluista. Varattujen ja kenties maksettujenkin lentojen peruuntumiset ovat pienimmästä päästä. Asunnon ostoa voidaan siirtää ja päättää, että nyt ei hankinta lapsia. Omaa elämää koskevista suurista ratkaisuista voidaan luopua tai siirtää niitä tuonnemmas.
Syyllisyys
Monet aikuiset ovat tunteneet Irakin sodan sytyttyä epämääräistä syyllisyyttä, jota ei ole helppo sulkea mielestä. Kuvat sodan kauhuista, ihmisten kärsimyksistä ja kuolemasta ja kotien tuhoutumisesta herättävät avuntonta syyllisyyttä, kun itsellä on lämmin koti ja turvallisuus ja ruokaa jääkaapissa.
Päivi Janhunen kertoo, kuinka uniseminaarissa eräs psykoanalyytikko oli kertonut omasta syyllisyydestään, kun hän katsonut pommituksia CNN:ltä ja syönyt jäätelöä.
Mies oli kuvannut, kuinka paha olo hänelle oli tullut ja kuinka raukkamaiseksi hän oli tuntenut itsensä, kun hän lämpimässä olohuoneessa sohvalla istuen oli herkutellut jäätelöllä ja vaihdellut kanavaa ja käynyt välillä katsomassa, miten sota etenee.
Eikä maailmanpoliittinen tilanne olisi muuttunut yhtään paremmaksi, vaikka hän olisi sulkenut television ja viskannut jäätelön lopun roskiin.
"Mutta syyllisyys on varmasti yleinen tunne, jota hyvinvoiva länsimaailma nyt tuntee. Me emme kärsi sodasta, vaikka sitä käydään yötä päivää meidän silmiemme edessä."