Kaikkea vastuuta ei voida sälyttää yhteiskunnalle, vaan myös yksilöillä on vastuu omasta terveydestä ja hyvinvoinnista.
Stakesin ylijohtajan Matti Heikkilän jokin aika sitten Suomen tietotoimistolle antamasta haastattelusta käydään yhä vilkasta keskustelua. Syynä on Heikkilän lausunto, että Suomessa pitäisi arvioida lähitulevaisuudessa uudelleen, missä määrin ihmiset vastaavat itse hyvinvoinnistaan ja missä määrin yhteiskunta kantaa vastuuta.
Heikkilä uskoo, että yksityisen ja julkisen rajanveto sosiaali- ja terveyspolitiikassa menee laajemminkin uusiksi. Rajaa piirretään esimerkiksi vanhusten palveluissa, joiden kysyntä kasvaa väestön ikääntyessä.
Puheenvuoro on yllättävä, onhan Stakes tähän asti kunnostautunut lähinnä lisäpalvelujen ja yhteiskunnan vastuun laajentajana. Heikkilä onkin liittynyt valtiosihteeri Raimo Sailaksen ja ylijohtaja Cay Sevónin joukkoon. He ovat vaatineet arvokeskustelua ja yrittäneet kertoa kansalle ja päättäjille, että yksilölläkin on vastuu omasta hyvinvoinnistaan.
Sisäministeriön kuntaosaston ylijohtaja Sevón esitti vuoden alussa, että väestön ikääntyessä ja varojen hiipuessa vain vanhusten palvelut hoidettaisiin lakisääteisin perustein tehokkaasti. Sen sijaan lasten, koululaisten ja työikäisten kuntapalvelut voitaisiin järjestää nykyistä vapaammalla kädellä.
Sevónin ajatukset saivat tyrmäävän vastaanoton. Samanlaisen kohtalon on kokenut Raimo Sailas monta kertaa. Myös Heikkilän ajatuksia on julkisuudessa jo arvosteltu.
Stakesin ylijohtaja ei halua tuhota hyvinvointiyhteiskuntaa, vaan pelastaa sen. Siksi hän esittää, että pohjoismainen laaja hyvinvointimalli arvioitaisiin uudelleen. Sitä ei ole tehty vuosikymmeniin; ei ole ollut poliittista rohkeutta panna asioita tärkeysjärjestykseen tai tehdä rajauksia. Tuskin sitä on nytkään, kunnallisvaalien alla. Joskus rajanveto kuitenkin on edessä.
Heikkiläkään ei tarkoita yhteiskunnan vastuun supistamista. Tehtävät vain pitäisi asettaa tärkeysjärjestykseen ja suhteuttaa käytössä oleviin voimavaroihin. Olisi kirjattava ne vanhusten ja lapsiperheiden tarpeet, joista julkinen sektori velvoitetaan lailla vastaamaan. Samalla ihmisille kävisi selväksi, että heillä itsellään on oma vastuunsa terveydestä, hyvinvoinnista ja lasten kasvatuksesta.
Nytpalvelut vaihtelevat riippuen siitä, missä kunnassa asuu. Kuntien väliset erot ovat kasvaneet. Niin ei saisi olla. Tarkkaan ottaen kuntalaisilla ei olekaan mitään selkeitä uloskirjattuja oikeuksia saada tarvitsemiaan palveluja. Siksi on ryhdytty lailla määrittelemään määräaikoja palvelujen saantiin.
Hoitotakuu on esimerkki jo riittää -hengestä. Samaa poliittista rajanvetoa tarvitaan myös sosiaalipuolelle. Voi olla, että lapset ja vanhukset joutuvat vastakkain, kun palveluja asetetaan tärkeysjärjestykseen. Jatkossa ryhdytään miettimään, millaiseen hoitoon vanhuksilla on oikeus ja miten nopeasti.
Takuuohjelmilla ei ongelmia ratkaista, vaan eduskunnan on kyettävä määrittelemään ne palvelut, jotka on tarjottava jokaiselle asuinpaikasta riippumatta. Poliitikkojen tehtävänä on vetää rajat elintärkeiden ja muiden palvelujen välille.
Väestön ikääntymisen vaikutuksia ei ilmeisesti vieläkään oikein ymmärretä. Hyvinvointivaltio ei säily korottamalla veroja. Jos talous rapautuu, työpaikat siirtyvät ulkomaille, työttömyys kasvaa, valtion vastuut ja menot kasvavat. Hyvinvointivaltion säilymisen kannalta tärkeintä on päästä eroon suurtyöttömyydestä. Tätä päättäjät eivät vieläkään ole riittävän hyvin ymmärtäneet.