Kuhmo Kaikki Kuhmon Kamarimusiikin muusikot eivät suinkaan ole vanhoja sauna- ja auringonlaskuaddikteja, vaan konserteissa on yhä mahdollisuus törmätä myös uusiin nimiin, kuten esimerkiksi islantilaissyntyiseen viulistiin Judith Ingolfssoniin.
Ingolfsson on opiskellut Yhdysvalloissa ja voittanut siellä Indianapolisin kansainvälisen viulukilpailun vuonna 1998, minkä takia hän on saanut käyttöönsä Stradivariuksen vuodelta 1683.
Keskiviikkoiltana Ingolfssonin soittoa kuultiin sävellyksellisesti vähän kepoisessa yhteydessä hänen esittäessään Mauro Giulianin teosta Duo Concertant op. 25 kitaristi Ismo Eskelisen kanssa Kontion koulussa.
Leuka pystyyn
Mauro Giulianilla ei ilmeisesti ollut duoa säveltäessään lähettyvillä ateljeekriitikkoa, joka olisi koputtanut häntä olkapäälle ja huomauttanut, että vähempikin riittäisi tätä laatua. Duo Concertant on koulumainen teos, vaikka sulava liikkeissään.
Viululla Giuliainin duossa on paljon tekemistä, ja pikku alkukankeudesta eroon päästyään Judith Ingolfsson ehti monin eri muodoin näyttää, miten hän hallitsee soittimensa tekniikan. Viimeistelyn kruunasivat arvoviulun jalostuneet, solistiset sointivärit. Ingolfsson on niitä taiteilijoita, jotka tilaisuuden tullen taipuvat vähän taaksepäin, nostavat leukaa ja antavat palaa, kun kerran käsissä on instrumentti, joka tottelee.
Olisi mielenkiintoista kuulla häntä jonkin suuren konserton, Brahmsin tai Beethovenin, solistina sinfoniaorkesterin edessä. Intendentti Riitta Pulliaisen kannattaisi Oulussa panna nimi muistiin vastaisuuden varalle.
Valtit käsissä
Ismo Eskelinen, jonka Oulun kaupunginorkesterin kanssa tekemä Joaquín Rodrigon Aranjuez-konserton levytys yhä odottaa julkaisuaan, kalasteli yksin esiintyessään espanjalaisilla apajilla.
Hän soitti Francisco Tárregan etydin nro 32 a-molli Muistoja Alhambrasta, Manuel de Fallan Kunnianosoituksen Claude Debussylle ja Virvatulten laulun sekä Joaquín Rodrigon Manauksen ja tanssin.
Ismo Eskelisen laadukkuus kitaristina kävi ilmi hyvin pian, mutta tuttujen romanttisten idiomien kertaus ei tuntunut omaleimaiselta.
Melodiankuljetuksen lievä takkuilu otteissa, jotka vaativat laajimpia sormien venytyksiä, taitaa olla yhteistä kaikille maailman kitaristeille.
Eskelinen on kuitenkin sen verran tyylitajuinen muusikko, ettei hän kosiskellut yleisöä liialla siirapilla. Vaaka kallistui pikemminkin vaatimattomuuteen ja mahdollisimman suureen selkeyteen.
Preludeja riittämiin
Pianisti Juhani Lagerspetz oli ottanut samana iltana Kuhmo-talossa urakakseen Sergei Rahmaninovin Kolmetoista preludia op. 32, jotka täyttävät säveltäjän aikaisempien preludien sävellajisarjan.
Tällainen paketti toimii hengen ja ruumiin koetuksena pianistille.
"Preludit ovat pirullisen vaikeita, mutta pahuksen upeata musiikkia", Lagerspetz itsekin kommentoi ohjelmakirjassa. Omaehtoisia endorfiinejä siis liikkui soittajan suonissa hänen istuessaan pianojakkaralle ja taipuessaan kohti ensimmäisiä sointuja.
Lagerspetz voi syystä olla suoritukseensa tyytyväinen, säihkettä riitti, vaikka kuulijan kannalta paketti ei ollut läheskään yhtä toimiva. Korva etsi laajempia dramaattisia yhteyksiä numeroiden välille eikä niitä löytänyt. Se taas ei ollut soittajan syy, vaan mahdottoman formaatin.
On monta tapaa
Venäläinen sopraano Larissa Spiranova pianistinaan Aleksander Ibragimov hehkutti heti Lagerspetzin osuuden jälkeen Mihail Glinkan ja Nikolai Rimski-Korsakovin lauluja kulttuurilleen ominaiseen tyyliin.
Kamarimusiikkiyleisöä heräteltiin muistamaan vanhan musiikin tarjonnan jälkeen, että on olemassa muitakin hyväksyttäviä tapoja laulaa.
Aleksei Tolstoin sanoja vapaasti lainaten; miten aneemisesti pirstoutuisi aalto ja loiskuaisi, ellei sille annettaisi vähän vauhtia Spiranovan tavoin äänellä ja sydämellä.