Jouluna tupataan laulaa. Kuka mitäkin ja missäkin.
Suomessa joulua ei pääse pakoon törmäämättä joululauluihin. Niitä kuulee tietysti televisiosta ja radiosta, mutta myös marketeissa, kirkoissa, konserttisaleissa ja jopa kadulla kävellessä.
Yksi joululaulu on ylitse muiden. Sitä ei ehkä lueta kirkkokonserttien kauneimpien joululaulujen joukkoon, mutta sen sanoma, jos mikään, kuvastaa suomalaisen joulun syvintä ulottuvuutta aina edellisvuosisadalta näihin päiviin saakka.
Laulu kertoo ruuasta. Siinä, missä joulun muut sanomat saattavat jakaa kansalaisia, ruoka yhdistää. Aika monessa pöydässä on samoja ruokalajeja: laatikoita, kalaa, kinkkua, riisipuuroa, rosollia sekä kaljaa ja glögiä prosenteilla ja ilman, plus piparkakkuja ja joulutorttuja. Jokaiselle löytyy jotakin.
Laulussa joulun vietto alkaa jo toukokuussa pienten porsaiden, siis sian jälkikasvun, syntymänä.
Porsaiden maailmaan tulo kuvastaa joulun valmistautumisen pitkää kaavaa, joka oli totista totta perheissä aikana, jolloin elettiin maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa. Joulu oli kouriintuntuvana läsnä sian jälkikasvussa, joka lihoi kesän, varttui syksyn ja menetti päänsä joulun alla.
Entisaikaan seurattiin paitsi sian kasvua myös sen lopetukseen liittyviä rituaaleja, joita yritettiin välttää näyttämästä perheen pienimmille. Pikkuväki oppi kuitenkin jo varhaisella iällä aistimaan h-hetken. Niinpä nurkan takaa saattoi näkyä tuikkivia silmäpareja, kun sika sai kuulan kalloonsa ja veri juoksutettiin vatiin.
Ajan riennossa sikaeläimen kasvun vauhti on kiihtynyt. Mutta yhtä kaikki, se on yhä elävä olento, jonka takaraajoja kasvatetaan joulun tarpeita varten ja jonka matka päättyy useimpien kotien joulupöydän kautta itse kunkin sisuksiin.
Sialla on tärkeä, miltei pyhä paikka suomalaisessa jouluperinteessä. Mitä joulu olisi ilman sikaa? Tai oikeastaan osaa siasta, siis kinkkua, takaraajan muhkeinta makupalaa.
Sian tilalle on yritetty tarjota kalkkunaa ja lammasta ja milloin mitäkin, mutta huonolla menestyksellä. Sika on pitänyt sitkeästi pintansa. Sen asemaa eivät ole horjuttaneet edes terveysgurujen saarnat eläinrasvojen turmiollisista vaikutuksista.
Aina ei hoksata, että sialla on myös laajoja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.
Siasta ovat nauttineet aina niin herraskaiset kuin rahvaskin. Ruokahistoriakirjojen mukaan kinkku on itse asiassa kahden perinteen risteytys: siinä yhdistyvät herrojen tapa syödä possua ja rahvaan tapa popsia sian takajalkaa.
Menneinä aikoina sikaa ei riittänyt joka kotiin, ei edes jouluna. Köyhällä kansalla kun ei ollut varaa kunnolliseen lihaan, hyvä jos ruokaan laisinkaan.
Nyt sikaa saa vatsansa täyteen. Sitä on tarjolla monessa muodossa, eri tavalla valmistettuna. Eikä se maksa paljon.
Sikaan liittyy kansaa yhdistävän ruokaperinteen ohella toinen merkittävä yhteiskunnallinen ulottuvuus. Sianliha on tärkeä maatalouden tuote. Nyt kun sianlihan hinta on tasolla, jolla sen saatavuus on miltei jokaisen ulottuvilla, tuotanto uhkaa loppua kannattamattomana.
Viime vuosien aikana sikatiloja on kaatunut ja jäljelle jääneet sinnittelevät kannattavuuden rajoilla. Laiha lohtu on, ettei sianliha ole loppumassa kauppojen hyllyiltä. Euroopan unionin sisämarkkinat pitävät huolen siitä, että sikaa riittää.
Niin se joululaulu, sehän on tietysti Juice Leskisen säveltämä ja sanoittama Sika vuodelta 1980. Aina ajankohtainen.
Sävel tuskin jää elämään suuren mestarin upeimpana luomuksena, sanat kylläkin. Siassa yhdistyy Juicen sanallinen nerokkuus joulun tapahtumien nokkelaan oivaltamiseen.
Siassa on lisäksi yksi tärkeä seikka, joka erottaa sen muista joululauluista. Siinä ei ole sanaakaan joulukuusesta, joulupukista eikä Jeesuksesta.
Ja mikä loppu:
”Joulu täynnä on kinkkua,
kylkeä, potkaa,
läskiä, niskaa ja tietenkin
votkaa
Kun loppuu aatto ja alkaa yö
Ihminen on sitä mitä hän syö.”