Suomen hallitus teki 12. elokuuta 1982 hyvin merkittävän päätöksen.
Hallitus sopi, että Suomi nostaa tutkimus- ja tuotekehityspanostuksensa 1,2 prosentista 2,2 prosenttiin suhteessa kokonaistuotantoon seuraavan kymmenen vuoden aikana. Se oli hyvin merkittävä päätös. Kansallinen ponnistuspohja suomalaisen elektroniikkateollisuuden synnylle oli luotu.
Teknologian kehittämiskeskuksen, Tekesin, ensimmäinen johtaja Juhani Kuusi on ylentänyt tuon elokuun päivän teknologia-Suomen syntymäpäiväksi. Kuusi on nykyään maailman suurimman kännykkävalmistajan Nokian teknologiastrategian johtaja.
Metallin kaiku on sähköistynyt
Metalliteollisuuden Keskusliitto MET, joka tänä vuonna otti nimekseen Teknologiateollisuus ry, juhlii tänään keskiviikkona 100-vuotista taivaltaan. Uusi nimi kuvaa juhlivaa järjestöä hyvin, koska siihen kuuluu myös sähkö- ja elektroniikkateollisuus.
Juhlan kunniaksi vapaa taloustoimittaja, kirjailija Niklas Herlin on kirjoittanut juhlakirjan Ruukin avain - 400 vuotta suomalaista metalli- ja elektroniikkateollisuutta. Kirja julkistettiin tiistaina Helsingissä.
Enemmänkin tarina kuin historia
Niklas Herlin varoittaa, että teos ei ole metalli- ja elektroniikkateollisuuden historia, vaan enemmänkin tarina metalliteollisuudesta.
Hän muistuttaa eläneensä koko elämänsä metalli- ja elektroniikkateollisuuden vaikutuspiirissä, sillä hänen esi-isänsä ovat nykyisen Kone Osakeyhtiön perustajia ja Kone on edelleenkin Herlinien sukuyhtiö.
Kone antaa sopivan pohjan metalliteollisuuden juhlakirjalle, sillä yhtiö on Suomen ensimmäinen monikansallinen yritys.
Niklas kertoo, kuinka Kansallispankin pääjohtaja Matti Virkkunen oli varoitellut 1960-luvun lopussa Pekka Herliniä, Niklaksen isää, että pienestä Suomesta ei kannata lähteä maailmalle seikkailemaan.
Siihen aikaan kun Kustaa oli asialla
Niklas Herlin aloittaa metalliteollisuuden historian jo 1600-luvulta, kun Suomen Mustioon kosken rannalle eli nykyiseen Karjaan kaupunkiin perustettiin ensimmäinen rautaruukki 1616. Asialla oli Ruotsi-Suomen soturikuningas Kustaa II Aadolf.
Kuningas ja armeija tarvitsivat rautaa aseisiin. Kiväärejä ja tykkejä kului Euroopan taistelukentillä, kun Ruotsi-Suomi soti itsensä mantereen suurvallaksi.
Pian ruukin perustamisen jälkeen syttynyt 30-vuotinen sota takasi, että raudalle riitti Euroopassa kysyntää.
Suomen ensimmäinen metalliteollisuuslaitos Mustion ruukki masuuneineen toimi 1600-luvun lopulle saakka. Mustion vasarapaja jatkoi vuoteen 1900 saakka.
Reilu 300 vuotta myöhemmin Suomen valtio halusi turvata oman, kansallisen terästuotannon ja perusti vuonna 1960 Rautaruukki Oy:n.
Venäjällä aina merkitystä metallille
Vuosina 1915-1916 Suomen talous oli ylikuumentunut. Sotaa käyvä emämaa Venäjä tarvitsi metallia ja Suomen metallitehtaissa tehtiin työtä vuorotta. Suomi itsenäistyi 1917 ja itäraja sulkeutui.
Tilaukset Venäjälle romahtivat. Suomen metalliteollisuus menetti tärkeimmän markkinansa.
Sama tilanne koettiin uudelleen 1990-luvun alussa, kun Neuvostoliitto romahti. Suomi syöksyi taloushistoriansa syvimpään lamaan. Idän hyvin kannattavaa markkinaa ei enää ollut.
Nokialle ja sen elektroniikkateollisuudelle Neuvostoliiton luhistuminen oli erittäin huono uutinen. Nokian tietoliikenneryhmä Telenokia ja kaapeliteollisuus saivat valtaosan kannattavuudestaan juuri itäviennistä.
Herlin kirjoittaa letkeään tyyliinsä, että Telenokia oli saanut keväällä 1991 Itä-Euroopasta kahden miljoonan markan tilaukset budjetoidun 121 miljoonan markan sijaan. Samaan aikaan Nokian pääomistajat neuvottelivat koko yrityksen tai sen osien myynnistä ruotsalaiselle L.M. Ericssonille.
Nokia oli 1990-luvun alussa perimmäisten kysymysten äärellä.
Herlin kertoo tutun tarinan, jonka mukaan Nokian johtoryhmä kokoontui tuoreen toimitusjohtajan Jorma Ollilan kanssa pohtimaan, missä yhtiö on hyvä. Lopputulema oli. että viestintäteknologiassa. Muut toimialat pistettiin myyntiin.
Tervan kerääminen oli korkeaa teknologiaa
Herlin omistaa kirjassaan yhden luvun Miten korkealla on korkea teknologia? myös Oululle ja Tampereelle.
Hän muistuttaa, että elektroniikkateollisuuden syntymisessä Ouluun ei ole vain yhtä ainoaa vastausta. Hän hakee ponnistusvoimaa jälleen kerran historiasta.
Oulun varakkaat tervaporvarit muistetaan vuosisatojen takaa.
Herlin painottaa, että tervan kerääminen tervahaudasta oli aikansa korkeinta teknologiaa. Satamakaupungit ovat aina olleet myös väyliä uuden oppimiselle.
Suomen armeija radiopuhelimetkin tilasi
Suomen armeija teki 1972 suuren radiopuhelintilauksen. Valtion ehtona voittajayritykselle oli, että tuotanto pitää sijoittaa kehitysalueelle. Nokia voitti tarjouskilpailun ja vei tuotannon Oulun kumitehtaan tyhjään varastohalliin.
Onneksi maalaisliittolainen opetusministeri Kerttu Saalasti piti päänsä 1958 ja Oulu sai yliopistonsa, vaikka Helsingin yliopiston rehtori Edwin Linkomies piti ajatusta Pohjois-Suomen omasta korkeakoulusta lapsellisena. Linkomies pelkäsi, että Oulun yliopistoon ei saada opettajia eikä oppilaita.
Yliopistoon perustettiin sähkötekninen osasto, josta myöhemmin tuli teknillinen tiedekunta. Valtion teknillinen tutkimuskeskus perusti elektroniikan laboratorion Ouluun 1974. Sitten kaupunkiin perustettiin teknologiakylä, nykyinen Technopolis, joka on laajentunut myös pääkaupunkiseudulle Vantaalle ja Espooseen
Herlin kirjoittaa nätisti Oulusta, jossa oikeat ihmiset oikeassa paikassa oikeaan aikaan ovat avanneet latua ja menestyksellään luoneet esimerkkejä, joita on lähdetty seuraamaan Suomessa ja maailmalla. Tuuriakin Oulussa vähän tarvittiin.