Nykyään suosituksi on tullut ohjausidea jakaa joku rooli kahtia, kolmia tai jopa sitäkin useammaksi.
Erityisen perustellusti moista on harrastanut merkittävistä tämän hetken ohjaajistamme Mikko Roiha, jonka viime kauden Anna-Liisaa Vaasan kaupunginteatterissa näytteli kaksi henkilöä. Kun Roiha ohjasi Niskavuoren Hetan Kajaanin kaupunginteatteriin viime vuosituhannen viimeisenä vuonna, Akusteja Wuolijoen voimanaiselle tarvittiin vastapainoksi lähes koko teatterin miesnäyttelijöiden verran.
Ei siis mikään ihme, että ohjaajavieras Oulun kaupunginteatterissa, huikea Dario Fo -tulkki itsekin, Erkki Saarela, on päätynyt simultaaniseen tuplaratkaisuun. Hänen ohjattavakseen on valikoitunut suuren oppimestari Fon Amerikan löytämisen 500-vuotisjuhlan kunniaksi ilmoille päästämä tulkinta ensimmäisten eurooppalaisten kommelluksista uudella mantereella.
Daniel Katzin ja Liisa Ryömän eloisasti kääntämä slapstick-monologi, joka suosii vanhojen elokuvien tapaista huumoria, esitetään oululaisille lähes klassisen pelleparin keinoin. Edessämme huojahtelevat Pekka ja Pätkä tai Majakka ja Perävaunu, pitkä Janne Raudaskoski ja hänen rinnallaan pätkältä vaikuttava Mikko Leskelä.
Oleellista kaksikon työskentelyssä tällaisessa tapauksessa pitäisi olla, kuinka he täydentävät toisiaan, kuinka rikkaasti tuovat esille saman asian eri puolia.
Ennen väliaikaa ainakin lauantain ensi-illassa ehti katsojan moneen kertaan vallata epäusko. Päähän jysähti jopa hirveä epäily siitä, että mestarinäyttelijä on ohjatessaan mennyt näyttämään ohjattavilleen, tekemään heidän edessään sen, miltä haluaa saada näyttelijätyön näyttämään.
Siinä määrin runsaasti sekä näyttämöltä että televisiosta tuttuja Saarelalle itselleen ominaisia maneereja ja kliseitä saatiin nähdä, vaikka näyttelijänä ei ollutkaan Saarela vaan Raudaskoski ja Leskelä.
Ns. Saarela-imitointi vaikutti kuitenkin tahattomalta alkupuolelle runsaasti heitettyjen tarkoituksellisten imitointikohtausten rinnalla. Kosiskelevat Ahtisaari-kävelyt, Donner-sanailut tai Erkki Toivasen puheet keräsivät pelkkiä irtopisteitä. Päälle liimattuina ne muistuttivat, että teeveestäkin eikä vain Fon Mysterio Buffo -kiertueistaan tuttu ohjaaja on itse ollut mukana tämän näköisiä osioita sisältäneissä television viihdeohjelmissa.
Jos ennen väliaikaa ehti tuntua siltä, ettei sinänsä laadukas näyttelijäkaksikko ole saanut mahdollisuutta ajatella itse eikä tuoda esiin omaa näyttelijälaatuaan vaan joutunut tyytymään oloonsa vara-Saarelana, loppupuoli todisti onneksi ihan muuta.
Riemukkaasti ja toisiaan itsensä näköisesti täydentäen Raudaskoski ja Leskelä tulkitsivat historian siitä, miten neuvokas Johan Padovalainen sujahti erinomaisesti uuden mantereen alkuperäisasukkaiden elämään ja toimi lopun elämäänsä oivaltavana kulttuurien välittäjänä. Ennen kaikkea näki, että ohjaaja oli sittenkin loppujen lopuksi luottanut siihen, että Americakon kaksi näyttelijää osaavat itse ajatella ja analysoida.
Ja kyllä he osasivatkin.
Näyttämötekniikka vaikuttaa rakennetun sillä tapaa keveäksi, että esitystä on helppo kierrättää muuallakin, jos menestystä rupeaa riittämään.