Vasemmistoliitto ei ole kriisipuolue. Silti sen sisäinen ristiveto vaikeuttaa oman elintilan löytämistä tulevaisuudessa.
Suvi-Anne Siimes taputettiin viikonvaihteessa vasemmistoliiton puoluekokouksessa Turussa yksimielisesti jatkamaan puheenjohtajana jo kolmannen kauden. Vastaehdokkaita ei ollut, johtajakeskustelua ei käyty. Ainakin kolme seuraavaa vuotta mennään Siimeksen johdolla, ehkä vielä enemmänkin.
Jos jossakin puolueessa on sisäistä tyytymättömyyttä, se yleensä kiteytyy puheenjohtajavalinnoissa. Kokoomuksen tämän hetken sekasorto on siitä hyvä esimerkki. Vasemmistoliitossa sisäinen jupina taas ei kanavoidu mihinkään.
Onko vasemmistossa siis kaikki kunnossa? Se johtopäätös olisi liian varhainen. Tunnettu tosiasia on, että Siimeksen johdolla puolue on mennyt alaspäin toistaiseksi jokaisessa vaalissa, ja se etsii nyt omaa rooliaan oppositiossa. Siimestä ei silti tilanteesta syytetä - ei ainakaan suureen ääneen -, koska kukaan ei voi todistaa, että mikään muu vaihtoehto olisi tuonut parempaa tulosta.
Jos kannatus yhä hupenee, sitä mukaa katoaa myös puolueen painoarvo. Kaikki tietävät, että tuo vaara on todellinen ja jopa todennäköinen. Kysymys on siitä, kuinka suuri on elintila SDP:n vasemmalla puolella.
Vasemmistoliitto on selkeästi Nato-vastainen. Niin on kyselyiden mukaan suuri osa suomalaisistakin. Puolue puhuu syrjäytyneistä, pienituloisista ja pätkätyöläisistä. Heitäkin Suomesta löytyy. Taitavalla politiikalla vasemmistoliitto saattaisi hyvinkin löytää näistä yhdistelmistä pitävän jalansijan kannatukseensa.
Mutta se edellyttäisi yhtenäistä ja määrätietoista näkemystä. Nyt puolueella on puheenjohtaja, joka vaikuttaa jotenkin yksinäiseltä. Hän puhuu paljon kansainvälisistä asioista saamatta omalta kentältään vastakaikua. Puoluekokouksessa etenkin Siimeksen näkemykset EU:n taistelujoukoista olivat monelle kova pala nieltäväksi; ajattelumalleissa on selviä eroja. Kokousaikataulujen pettäminen jätti tämän asian käsittelyn yhä ilmaan. Jäljelle jäi hämminki ja epäselvyys puolueen linjasta.
Jäsenistö on ikääntynyttä, ja puoluehistoriaa myrkyttävä osapuolijako painaa yhä. Sisäinen keskustelukulttuuri on kehno. Suuri osa ay-kenttää on varsin vanhoillista, punavihreä nuorisosiipi puolestaan lähestyy ajattelultaan anarkistisia liikkeitä.
Näin monen eri suunnan yhdistäminen yhteen hiileen puhaltavaksi liikkeeksi on todellinen haaste, mutta siitä riippuu, voiko vasemmistoliitto vielä nousta vai hiipuuko se hiljaa merkityksettömäksi puolueeksi.
Oululainen Risto Kalliorinne teki Turussa ilmiömäisen nousun tuntemattomuudesta ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi yksiselitteisin äänestysnumeroin. Taustalla oli monta tekijää.
Vahva Pohjois-Pohjanmaan piirijärjestö teki hartiavoimin töitä saadakseen tukea uudelle pohjoissuomalaiselle nimelle puoluejohdossa. Kalliorinne ei häpeillyt tuoda itseään esiin omaa vaalilehteä myöten. Mutta puolueen kannalta valinnassa oli ehkä merkittävintä, että julkisen alan pienipalkkaisia edustavan KVL:n jäsen voitti selvästi SAK:n perinteisten "duunarialojen" miehen, Kari Uotilan, joka on tosin poliitikkovuosinaan etääntynyt juuristaan ja hieman herroittunutkin.
Vasemmistoliitolle juuri tämä valinta saattoi merkitä Turun kokouksen tärkeintä linjaratkaisua. Yleensä puolueiden varapuheenjohtajavalinnoilla ei ole paljon merkitystä, mutta tähän vaaliin oli ladattu tavallista enemmän sisältöä. Vasemmistoliittoa johtaa todella nuori puheenjohtajisto: sen keski-ikä on vain 36 vuotta.Ouluun puolestaan on saatu uusi nuori poliitikko, jolla on nyt valtakunnan tason nostetta.