Kirjoittaja on Oulun Pöllönkankaan yläasteen tekstiiliopettaja.
Jokin aika sitten Päivi Vuokila-Oikkonen väitteli Oulun yliopistossa aiheenaan psykiatristen potilaiden, omaisten ja hoitohenkilökunnan välinen yhteistyö. Ajankohtaisen aiheen teki merkittäväksi sen näkökulma. Vuokila-Oikkonen tarkasteli psykiatrisen hoidon ongelmia asiakkaiden eli potilaan ja hänen läheistensä näkökulmasta. Keskeinen väittämä oli, ettei potilaiden ja omaisten näkökulma saa tilaa, kun asiantuntijat päättävät mistä puhutaan. Hoitohenkilökunta puhuu seipäistä, kun asiakkailla olisi tarve puhua aidasta.
Erilaisten laskentaperusteiden mukaan joka neljäs tai viides suomalainen kärsii masennuksesta. Sama määrä kannattajia on maan valtapuolueilla.
Joka neljäs on demari tai kepulainen, joka viides kokoomuslainen. Siitä huolimatta masennusta sairastavien ääni ei tule kuulluksi.
Jokin aika sitten Helsingin Sanomien Nyt-liite pyysi lukijoitaan kertomaan, millaista on sairastaa masennusta. Toimitus sai viikossa 1200 kirjettä! Pro-Lapinlahdella olisi aihetta laajentua valtakunnalliseksi kansalaisliikkeeksi.
1990-luvun alussa poliitikkojen päättämä mielenterveystyön alasajo on totisesti niittänyt tulosta, psykiatrian ammattilaisten mukaan resurssit ovat nykyisin kehitysmaiden tasoa.
Rahaa ei ole. Hoitohenkilökuntaa ei saada uupuneiden tilalle. Potilaat ovat sananmukaisesti heitteillä, kun vastaanottoaikoja ei löydy. Petipaikka vaihtelee komeron lattialla olevasta patjasta vieri vieressä sijaitseviin putkisänkyihin.
Tunnelma on kuin elokuvassa Yksi lensi yli käenpesän. Tavallisessa sairaalassa on sentään sermit tai verhot yksityisyyttä suojaamassa.
Kaikki empatia ja tuki mielenterveystyötä tekeville, mutta masentuneen ja hänen läheistensä näkökulmasta katsoen aihetta kritiikkiin löytyy muualtakin kuin poliitikkojen tekemisistä. Juuri siksi Päivi Vuokila-Oikkosen väitöskirja on merkittävä. Jos potilas pääsee niin pitkälle, että häntä ryhdytään hoitamaan, ei potilaan hyvä kohtelu maksa yhtään enempää kuin töykeys, ylimielisyys ja epäempaattisuus.
Kysymys on asenteista ja hoidon filosofiasta. Ylimielisyys ja kyvyttömyys olla aidosti kiinnostunut potilaasta pahentaa, ei paranna, kun taudinkuvaan muutenkin liittyvät epäluuloisuus vieraita ihmisiä kohtaan ja syyllisyydentunne kaikesta mahdollisesta.
Psykiatrian kriisikeskukseen "pakkohoitoon" saatettu itsemurhaa yrittänyt potilas saa kuunnella lääkärin saarnaa siitä, että kyllä tuonikäisen ihmisen pitää itse pystyä hoitamaan asiansa, muilla samanikäisillä on jo perhe ja pari lasta. Ei kai potilas vastaanotolla olisi, jos asiat olisivat terveiden ihmisten mallilla.
Terapiaistunnossa saattaa istua kerran viikossa 15-45 minuuttia kaksi mykkää, potilas ja hänen terapeuttinsa. Terapeutti ei edes yritä saada yhteyttä potilaaseen. Kallista mykkäkoulua.
Toiseksi maallikkoa kummastuttaa se, miten potilaan läheiset koetaan joko viholliseksi tai rasitteeksi. Eivät kaikkien masennuspotilaiden sairastumiset johdu perheiden sisäisistä suhteista.
En puhu nyt mistään perheterapiasta, vaan siitä, että masennusta sairastava tuntee turvallisuutta läheisen mukanaolosta. Moni kertoikin Nyt-liitteen kirjeissä pahinta olevan, kun ympärillä ei ole yhtään ymmärtävää ja auttavaa omaista. Jo pelkästään käytännön asioiden hoitaminen työllistää hyvinkin yhden terveen perheenjäsenen.
Kolmas masennusta sairastavaa ja hänen omaisiaan hämmästyttävä seikka on terapiatoiminnassa vallitseva koulukuntien viidakko. Kun yksi terapiamuoto ei toimi, sanoo seuraava syyksi sen, että edellinen kuului väärään koulukuntaan. Koulukuntien sijaan terapoitavalle riittäisi, että terapeutilla olisi taito kunnioittaa potilaan ihmisarvoa, kykyä houkutella potilas puhumaan, kykyä kuunnella sekä kosolti tervettä järkeä ja empatiaa. Myöskään kyvystä ymmärtää yhteiskuntaa ei olisi haittaa.
Joka neljäs tai viides lapsi tai nuori sairastaa eriasteista masennusta. Se tarkoittaa, että koulussa jokaisella luokalla on yksi tai useampi masentunut tai siihen sairastumassa oleva.
Opettajien pitäisi ehdottomasti saada koulutusta masentuneen kohtaamiseen. Nykyisin sekoitetaan liian usein häiriköinti ja masennukseen liittyvä pahan olon ilmaus. Ei riitä, että koulussa on oppilashuolto, toimivakin, jos opettajat jätetään oven taakse. Opettaja on kuitenkin se, joka joutuu elämään ja tekemään työtä myös masennusta sairastavien lasten ja nuorten kanssa.
Masennusta sairastavat eivät ole hyviä lobbaamaan, sillä heillä on täysi työ selvitä seuraavaan päivään. On nurinkurista ja masennusta sairastavien perusoikeuksia loukkaavaa, kun Kela samanaikaisesti sairauden lisääntymisen kanssa kiristää B-lääkärintodistusten hyväksymisehtoja. Kansantaloudellisestikin tilanne on älytön.
Mitä kauemmin kestää hoitoon pääsy, sitä pidempiä sairaslomia tarvitaan. Mitä varhemmin masentunutta ryhdytään hoitamaan, sitä lyhyemmiksi jää sairaslomienkin tarve.
Kestävää kehitystä olisi jakaa terveydenhuollon vähiä resursseja siten, että myös masennusta sairastavat saisivat rauhassa sairastaa.
Jalkansa katkaissut hoidetaan heti eikä vasta ensi viikolla, ensi kuussa tai ensi vuonna. Sairaslomaa myönnetään siihen asti, että jalka on toimintakykyinen. Jos sydän tai sielu on rikki, miksi sen paikkaamista pitää odottaa kuukausia ja miksi sitä pitää sairastaa työn tai opiskelun ohessa. Joskus potilas hoitaakin asiansa itse - lopullisesti.