Työvoimatoimistosta yritykseen työnhakuun lähetetyistä kymmenestä työttömästä yhdeksän esittää tavalla tai toisella toivomuksen, ettei häntä palkattaisi.
Näin mikäli on uskominen siihen, mitä pörssiyhtiö PKC Groupin toimitusjohtaja Harri Suutari sanoi Ylen A-studion Talk-ohjelmassa hiljattain.
Ohjelmassa Suutari kertoi, ettei ole törmännyt tähän ongelmaan henkilökohtaisesti, mutta että hänen yrittäjäystävänsä ovat puhuneet siitä.
Väite on kova ja panee ainakin epäilemään sen paikkansapitävyyttä.
Suutarin telkkarissa esittämä lääke työttömyysongelmaa on yksinkertainen. Hänen mukaansa täytyy päästä siihen, että työtön joutuu hakeutumaan töihin. Näin työmarkkinoille tulee hänen sanojaan mukaillen työntöä.
Työntöä saadaan siten, että ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan nautinta-aika lyhennetään puoleen vuoteen nykyisestä 500 arkipäivästä.
Siinä on viestiä kaikille niille 200 000–300 000 ihmiselle, joita työt eivät juuri nyt rasita.
Valitettavasti työntö yksin ei riitä. Sen lisäksi tarvitaan vetoa tai imua. Siihen voivat vaikuttaa enemmän Suutarin kaltaiset, isojen rahasäkkien päällä istuvat yrittäjät kuin tyhjätaskuiset työttömät.
Suutarin heitto sai yhden noista hänen sormellaan osoittamasta kymmenestä työttömästä tarjoutumaan töihin Suutarin johtamaan yritykseen.
Kahden akateemisen tutkinnon suorittanut työtön lähetti Suutarille sähköpostin, jossa hän kertoi olleensa vailla työtä viime kesästä lähtien ja käyneensä syksyn aikana Keko-koulutuksen (työvoimakoulutus, jossa yhdistyvät työssä oppiminen ja teoria) toivossa, että saisi jalkansa jonkun yrityksen oven väliin.
Häntä ei onnistanut niin kuin ei 86,7:ää prosenttia kurssilla olleista, pitkälle koulutetuista kohtalotovereista.
Työtön kertoi Suutarille olleensa valmis tekemään jopa työvoimapoliittisen itsemurhan saadakseen työtä.
Tällä hän tarkoittaa sitä, että on ollut valmis työhön vaikkapa kaupan kassalle tai siivoojaksi. Kahden akateemisen loppututkinnon suorittaneen ansioluettelossa kassatyöt ja siivoukset eivät ole kovin mairittelevia. Mutta yrityksissäkin on laskettu, ettei häntä kannata palkata, koska hän kumminkin lähtee heti kun saa koulutuksiaan vastaavaa työtä.
Työtön klikkasi tietokoneensa entteriä, ja viesti Suutarille lähti.
Vaikka hän ei uskonut, että Suutari vaivautuisi vastamaan, hän halusi kuitenkin tämän tietoon, että hän ja kymmenettuhannet hänen kaltaisensa haluavat oikeasti töitä.
Yllätys oli melkoinen, sillä vastaus Suutarilta tuli miltei saman tien.
”Valitettavasti” ja niin edelleen. Strategisia päätöksiä on tehty ja työtä on viety ulkomaille ja työpaikkojen määrä Suomessa puolitettu. Strategiaa päivitetään. Ynnä muuta. Siinä vastauksen sisältö.
Suutari ilmaisi ilonsa työttömän asenteesta ja antoi sähköpostiosoitteen, jonka kautta työtön voisi etsiä työpaikkoja.
Suhtautuminen työttömän asenteeseen lämmitti työtöntä hetken. Hän ei ilmeisesti kuulukaan siihen yhdeksään kymmenestä työttömästä, joita Suutari syyllisti tv-ohjelmassa, vaan hän on se yksi – joku muu.
Suutarin tarjoama nettiosoite oli työttömälle tuttu. Hän oli jo puoli vuotta vieraillut siellä joka päivä niin kuin kaikilla muillakin sivustoilla, missä avoimista työpaikoista kerrotaan.
Työtön päätti vielä kerran kirjoittaa Suutarille. Kirjeessään ensin hän kiitti kohteliaasti siitä, että Suutari oli vastannut no-peasti ja rehellisesti.
Työtön esitti Suutarille arvelunsa, että on olemassa piilotyöpaikkoja, joihin ei ole yleistä hakua. Hän pyysi Suutaria vihjaisemaan, jos hän tietää tällaisista ja tuntee jonkun joka haluaa kunnollisen, hyvän työntekijän.
Tähän loppui heidän kirjeenvaihtonsa. Suutarilta ei ole kuulunut vastausta ja työtön jatkaa arkista työttömänä oloaan: etsii töitä ja kirjoittelee hakemuksia. Onpa hän kerran päässyt työhaastatteluun asti. Mutta toinen vei senkin alipalkatun pestin nenän edestä.