Akkalansaamelainen Maria Sergina, 79, on jäänyt yksin. Siitä huolimatta, että ympärillä pyörii ihmisiä.
"Ei ole kenen kanssa keskustella näin."
Kaleva kävi tutkija Leif Rantalan kanssa kuuntelemassa ehkä viimeiset akkalansaamen sanat syntyperäisen puhujan suusta. Venäjä aikoo laajentaa rajavyöhykettään, joka sulkee Kuolan niemimaalla myös Juonnin kylän ja Maria Serginan länsimaalaisten ulottumattomiin.
Muiden kuin tutkijoiden kanssa Sergina ei juurikaan voi puhua. Viimeinen juttukaveri murhattiin kotonaan kaksi vuotta sitten. Murhaaja halusi ajaa surmaamansa akkalansaamelaisen vanhuksen pojan omistamalla moottorikelkalla.
"Tällaista kieltä ette tämän jälkeen tule kuulemaan", Leif Rantalakin totesi.
Vaikka vyöhyke ei vielä laajenisikaan, Maria Serginan äidinkielen historia ei näytä enää pitkältä. "Kävin vuosi sitten Murmanskissa sairaalassa. Lääkärit sanoivat, että en eläisi vuottakaan", pirteän oloinen vanhus kertoi. Nyt on kulunut vuosi ja on uuden sairaalamatkan aika.
Neljä uhanalaista
Akkalansaamen tarina on tuttu. Alkuperäisväestön kieliä ja kulttuureita on hävitetty ympäri maailman. Kymmenestä jäljellä olevasta saamen kielestäkin elinvoimaisena voi pitää vain pohjoissaamea ja luulajansaamea.
Lähtölaskenta on alkanut ainakin neljälle saamen kielelle. Taito ei ole siirtynyt lapsille.
Osa on jo hävinnyt. Suomessa puhuttiin vielä 1800-luvulla keminsaamea. Sen alueita oli Sodankylässä ja Sallassa.
Suomessa vaikeuksia on yhä koltan- ja inarinsaamella. Jälkimmäinen yrittää siirtää kielensä jälkipolville kielipesällä, inarinsaamen kielikylvyllä. Sitäkin uhkaa rahoituksen puute.
Akkalansaamelaisten jälkeläiset heräsivät liian myöhään, mutta inarinsaamelaiset voivat vielä onnistua. Suurin saamelainen kieliryhmä voi silti hyvin.
"Pohjoissaamea puhuu arviolta kolme viidesosaa saamelaisista", tutkija Leif Rantala muistutti.
Lapin yliopiston tutkija ja saamen opettaja on kierrellyt usein saamen eri kieliryhmien luona. Maria Serginankin hän on tavannut usein aiemmin.
Säilynyt kulttuuri
Kalastelevat akkalansaamelaiset pysyivät 1920-luvulle saakka elämäntapansa ansiosta eristyksissä ja säilyttivät vanhan kulttuurinsa muita saamelaisia paremmin. Josef Stalinin aika muutti kaiken.
Aleftina Sergina on asunut Juonnin kylässä koko ikänsä. Hän on saamelainen, mutta ei puhu saamea. Vasta varttuneella iällä hän on kiinnostunut juuristaan. Hän tekee norjalaisen apurahan turvin vuoden loppuun mennessä tutkielman akkalansaamelaisista.
"20-luvun lopulla ihmiset pakotettiin asumaan Juonnin kylään. Se oli ensin kolhoosi, sitten sovhoosi", Aleftina Sergina kertoi.
Kylässä asui vain Sallasta 1800-luvulla muuttaneiden suomalaisten jälkeläisiä ja naapurikylältä Akkalasta siirrettyjä saamelaisia. Venäläistämispolitiikka oli tehokasta. Miehiä tapettiin ja vangittiin.
Sovhoosielämä tappoi perinteiset elinkeinot kuten käsityön, kalastuksen ja poronhoidon vähitellen. Moni teki metsätöitä tai kuokki perunapeltoa. Saamelaisjuurinen Aleftina Serginakin puhui vain venäjää ja työskenteli miliisinä ja nosturinkuljettajana.
Tulos toukokuussa 2003 oli synkkää nähtävää. "Vähän aikaa sitten viimeinen suomea puhuva kuoli", Sergina kertoi. Pian on viimeisen saamea puhuvan, Maria Serginan, vuoro.
Paluuta vanhaan
Juonnin kylän rapistuvissa kerrostaloissa keskellä metsää asuu 300 ihmistä, kaikki työttömiä. Alkuperäiset kulttuurit ja kielet ovat kadonneet, tilalla on viinaa ja väkivaltaa. "Koko kylä aiotaan nyt sulkea", Aleftina Sergina totesi synkkänä.
Ihmiset ovatkin alkaneet kyhätä omia rakennuksia ympäristöön. He kalastavat ja metsästävät elääkseen.
Nyt ympyrä voisi sulkeutua onnellisesti.
Jos akkalansaamelainen kulttuuri olisi vielä elinvoimainen, paluu vanhaan elämäntapaan olisi siis kenties mahdollista.
