Huippukokouslautasten määrä on ollut Suomelle ongelma koko ajan. Yhteen lautaseen olisi voitu siirtyä kivuttomasti jo vuonna 2000. SDP:n vastahanka kertoo, että aihe on sille puhdasta valtapolitiikkaa. Tarja Halonen vastustaa eduskunnan selkeää tahtoa.
Mistä näitä déjà vu -tuntoja oikein tulee? "Minun mielestäni tässä maassa on tehty vallankaappaus ilman lainsäädäntöä, kun presidentin asemaa on pyritty muuttamaan." Tasavallan presidentti Tarja Halonen, vai kuka se oli? Eeeei! Presidentti Martti Ahtisaarihan se näin haasteli marraskuussa 1994 Kotimaa-lehdessä. Ahtisaari ärähti Esko Ahon porvarihallitukselle -- mistäpä muusta kuin hallituksen yrityksestä saada pääministeri Suomen edustajaksi EU-huippukokouksiin.
Pääministeri Matti Vanhasen ja Halosen kiistelyssä EU:n huippukokouslautasista ei todellakaan ole kysymys uudesta asiasta. Perustuslaillinen pommi on tikittänyt Suomen EU-sopimusneuvotteluista lähtien. Se räjähti syliin vasta nyt, koska sitä ei ollut aivan pakko purkaa aiemmin.
Halonen ei ole puhunut vallankaappauksesta, mutta paljonkaan ei ole puuttunut. Hänestä pitäisi odottaa ministeri Christoffer Taxellin toimikunnan ehdotuksia presidentin valtaoikeuksista, minkä jälkeen eduskunta päättäisi niistä, jos päättäisi. Halonen kutsui tätä tietä lailliseksi eli piti epäsuorasti Vanhasen menettelyä laittomana.
Presidenttejä on käsitelty Suomessa pitkään silkkihansikkain. Tämän jo aikansa eläneen perinteen rikkonutta lautaspäätöstä haudottiinkin häveliäisyyssyistä liian kauan. Sitä äänekkäämpää on särkyvien lautasten ritinä.
Pohjanoteeraus oli veteraanidemari Jacob Södermanin heitto, että SDP vetäisi edustajansa pois Taxellin toimikunnasta.
Poliitikot puhuvat aina kirkasotsaisesti siitä, ettei perustuslakia tule sorkkia päivänpoliittisin perustein. Viimeistään lautaskiistan huipennuksen myötä sokialle Reetallekin on selvää, että tällaiset puheet ovat silmänlumetta.
Huippukokousedustus on ollut koko ajan peliväline valtapolitiikassa, jossa etenkin demarit ovat puolustaneet omia asemiaan. Demareilla on eniten menetettävää -- ja keskustalla ja kokoomuksella tietysti eniten voitettavaa. Voi spekuloida ajatuksella, mikä olisi demarien kanta, jos pääministeri olisi demari ja presidentti ei-demari.
Lautaskiistelyn aloittivat Ahtisaari ja Aho. Ahtisaari otti itselleen oikeuden päättää Suomen huippukokousedustuksesta, vaikka hänen edeltäjänsä jo Mauno Koivisto oli sitä mieltä, että kokouslautanen kuuluisi pääministerille. Sittemmin Ahtisaari on siirtynyt kannattamaan edustuksellista presidenttiä.
Ahtisaaren ja Ahon tappelu oli hyvinkin pikkumaista. Se huipentui juhannusnäytelmään Korfulla 1994, kun allekirjoitettiin Suomen EU-liittymissopimus. EU-pöydässä oli Suomelle vain yksi lautanen, jonka Ahtisaari omi. Aho juhli juhannusta syömällä hotellissa. Ahtisaari puhui tosin Suomelle kaksi lautasta jo joulukuussa 1994 pidettyyn Essenin huippukokoukseen.
Riita lauhtui, kun Aho vaihtui 1995 Paavo Lipposeksi. Tämä sopi Ahtisaaren kanssa siitä, että presidentti voi osallistua EU:n huippukokouksiin tahtonsa mukaan. Lipponen vakiinnutti kuitenkin pääministerin osallistumiskäytännön. Valtataistelu muuttui SDP:n jäsentenväliseksi vuosituhannen vaihteessa, jolloin vaihtui samana päivänä, 1. maaliskuuta 2000, paitsi presidentti myös perustuslaki. Lipponen päätti ensin Suomen osallistumisesta EU:n Itävalta-boikottiin Ahtisaarta kuulematta. Lisäksi Lipponen kävi uudeksi presidentiksi valitun Halosen kanssa tiukan reviiritaistelun, joka päättyi tasapeliin. Viimeistään uusi perustuslaki olisi selkeästi sallinut siirtymisen yhteen lautaseen, mutta mahdollisuutta ei käytetty, edustihan Suomea kaksi demaria yhden asemesta.
Halosen laillisuuspuheet asettuvat kiinnostavaan valoon, kun muistaa, että perustuslakia tulkitseva eduskunnan perustuslakivaliokunta on useita kertoja lausunut, että EU-lautanen kuuluu pääministerille. Pitämällä kiinni lautasestaan Halonen itse asiassa asettuu perustuslain tulkitsijan ja myös koko eduskunnan ilmaisemaa selkeää tahtoa vastaan.
Lautaskiista olisi siis voitu ratkaista kivuttomasti jo viimeistään vuonna 2000. Poikkeusoloissa pääministeriksi nousseella Vanhasella ei ollut rotia tarttua asiaan tullessaan pääministeriksi kesällä 2003. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Lisää selkänojaa tulee Lissabonin sopimuksesta, jonka artikla 9b kuuluu näin: "Eurooppa-neuvostoon kuuluvat jäsenvaltioiden valtion- tai hallitusten päämiehet." Neuvoston jäsenet voivat päättää, että kutakin heistä avustaa ministeri.
Vaikka Suomelle olisi toki edullista saada pitää kaksi paikkaa yhden asemesta, kahdelle lautaselle ei löydy kestäviä perusteita (Presidentin läsnäolo on kiistaton vain silloin kun EU solmii kansainvälisiä sopimuksia.) Kahta lautasta ei ole nyt millään muullakaan EU-maalla, tuskin enää tuleekaan. Mikä ihme tekisi Suomesta erikoistapauksen? Kun muut pärjäävät yhdellä, Suomikin saa luvan pärjätä. Perusteeksi ei riitä, että mutta kun presidentti ja SDP tahtovat.
***
Matti Vanhasella oli Yleisradion kanssa riitaa lautakasasta. Vanhasella ja Tarja Halosella on riitaa lautaskasasta. Henkilöstöpalveluyritys Baronalla ja Ilmailualan unionilla on puolestaan riitaa laukkukasasta. L-alkuisia riitoja on siis kasapäin. Talvisodassa ongelmia ratkottiin kasapanoksilla.
Miten nyt?