Ikuisuuskeskustelu YK:n uudistamisesta on taas vilkastunut. Paineet ovat tulleet esille yleiskokouspuheenvuoroissa New Yorkissa. Siellä on puhuttu myös maailmanjärjestön roolin vahvistamisesta globalisaation hallinnassa, mitä se sitten tarkoittaakin.
Saksa, Japani, Intia ja Brasilia jättivät tiistaina yhteisen "hakemuksen" pysyvien paikkojen saamiseksi turvallisuusneuvostossa, jonka nykyinen halvaannuttava rakenne heijastaa tilannetta toisen maailmansodan jälkeen.
Ruotsin pääministeri Göran Persson puolestaan nosti kissan pöydälle ja ehdotti, että EU:n suurvallat Ranska ja Britannia luopuisivat pysyvien jäsenten tuoleistaan neuvostossa unionin hyväksi. Hän tosin totesi, että Ranskan ja Britannian myötäsukainen suhtautuminen aloitteeseen olisi hämmästyttävää.
Keskustelun vilkastuminen näyttää kertovan maailmanjärjestön suurista ongelmista. Ne tulivat kirkkaasti esiin toissa keväänä, kun Yhdysvallat koalitioineen pyyhki järjestöllä pöytää ja hyökkäsi Irakiin ilman turvaneuvoston yksiselitteistä valtuutusta.
Alettiin puhua järjestön marginalisoitumisesta. Sittemmin Yhdysvallat joutui palaamaan YK:n pakeille, kun se alkoi upota Irakissa ylipääsemättömiin vaikeuksiin.
Lisäksi reformipuheet kertovat tarmokkaasta pääsihteeristä. Kofi Annan on asettanut korkean tason asiantuntijaryhmän tekemään ehdotuksen järjestön uudistamisesta. Paperin pitäisi tulla julki joulukuun alussa. Ensi vuonna Annan järjestänee kaikkien valtionjohtajien kokouksen, jossa siitä on tarkoitus keskustella.
Arvioiden mukaan kaksi kolmasosaa maailman maista kannattaa jopa radikaalia YK-reformia. Ja kukaan tuskin kiistää, ettei turvaneuvoston remontin tarve olisi valtava. Sen kokoonpano ja veto-oikeuden tulevaisuus ovat ydinasia. Ellei mitään tehdä, se murentaa järjestön uskottavuutta ja perustaa.
Mutta on rohkeata arvioida, että tänään olisi enemmän realistisia toiveita edistymisestä kuin ennen. Mikään neuvoston nykyisistä pysyvistä jäsenmaista ei halua luopua vapaaehtoisesti veto-oikeudestaan. Eivätkä ne halua jakaa tuoleja muille. Kuitenkin vauhtia pitäisi hakea juuri suurvalloilta.
Ratkaiseva rooli on ainoalla hypervallalla Yhdysvalloilla. Sen nykyjohto suhtautuu kuitenkin torjuen kansainvälisen sääntelyn lisäämiseen. Se pitää kiinni omasta toimintavapaudestaan, eikä se anna millekään neuvoston kokoonpanolle valtaa päättää omista asioistaan. Yhdysvaltain presidentinvaaleilla on merkitystä.
Mutta jos Ranska, Venäjä ja Kiina ilmoittavat olevansa neuvoston uudistamisessa eri linjoilla kuin Yhdysvallat, niiden motiivina saattaa olla vain amerikkalaisten voiman rajoittaminen.
Ranskassa ja Britanniassa on tuskin edes keskusteltu omasta veto-oikeudesta luopumisesta EU:n hyväksi. Niille pysyvä jäsenyys symboloi omaa suuruutta ja arvovaltaa samalla tavalla kuin niiden ydinase.
Eivätkä saksalaisetkaan ole käyttäneet arvovaltaansa tuolin hankkimiseksi EU:lle vaan itselleen. Sitä paitsi unionin yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka siintää kaukana horisontissa.
Italialle ja Espanjalle Saksan roolin vahvistuminen ei ole mieleen. Pakistan katsoo samalla tavalla kieroon Intian jäsenyyshanketta, ja Argentiina on mustasukkainen Brasilialle. Afrikkalaisten on vaikea sopia keskenään omasta edustuksestaan.