Lähiajat ovat ratkaisevia paitsi Irakin kohtalolle, myös koko YK:n tulevaisuudelle.
Diplomaattinen toimeliaisuus Yhdistyneissä kansakunnissa on näinä aikoina huipussaan, mutta se ei suinkaan kohdistu siihen, mitä on yleiskokouksen asialistalla. Maailmanjärjestön uskottavuus on juuri nyt viiden turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenmaan käsissä. Ne ovat Britannia, Kiina, Ranska, Venäjä ja Yhdysvallat.
Yhdysvallat ja Britannia haluavat turvallisuusneuvostolta uutta tiukkasanaista päätöslauselmaa, joka asettaisi Saddam Husseinin Irakissa selkä seinää vasten. Joko Saddam suostuu lyhyessä ajassa kaikkiin vaatimuksiin tai sitten hän kohtaa seuraukset.
Ranska, Kiina ja Venäjä ovat enemmän tai vähemmän eri mieltä. Niillä ei ole kiire, eivätkä ne halua antaa avointa valtakirjaa sotatoimille.
Tällä välin ruotsalaisen Hans Blixin johtamat asetarkastajat odottavat, mitä tuleman pitää. He ovat pelinappuloita todella suuressa pelissä.
Tapahtumat ovat kuluneella viikolla edenneet kahdella rintamalla. Toisaalla Blix on neuvotellut irakilaisten kanssa asetarkastajien paluun käytännön järjestelyistä. Toisaalla Yhdysvaltain presidentti George W. Bush on sisäpoliittisilla operaatioilla varmistanut kongressilta itselleen riittävää toimintavapautta Irakissa. Asialla oli kiire, koska kongressi on pian jäämässä vaalilomalle.
Bush ei voinut odottaa, koska sota pitäisi aloittaa pian. Talvikuukaudet ovat amerikkalaissotilaille helpointa aikaa taistella, ja silloin pommitukset pitäisi aloittaa ehkä jo joulukuussa. Mutta tämä aikataulu ei pidä, jos jäädään odottamaan asetarkastajien työtä: perusteellisesti tehtynä se vie aikaa kuukausia.
Bush haluaa turvallisuusneuvostolta uuden, tiukan ja ennen muuta nopean päätöslauselman. Mikä sen sanamuoto sitten olisikin, ei juuri ole epäilystä siitä, että päätöslauselman pitäisi antaa tulevalle hyökkäykselle YK:n mandaatti.
YK:n arvovallan kannalta eletään ratkaisevia hetkiä. Yhdysvaltain käytös on puhdasta sanelupolitiikkaa, jota harjoittaa maailmanyhteisön vahvin jäsen. Alistuminen siihen saa koko turvallisuusneuvoston näyttämään pelkältä amerikkalaisten käsikassaralta. Mutta jos Yhdysvallat ja Britannia aloittavat hyökkäyksensä ilman YK:n valtuutusta, syntyy hyvin vaarallinen ennakkotapaus.
YK-diplomaatit ovat mestareita hiomaan kompromisseja, ja sellainen nytkin luultavasti saadaan aikaan tavalla tai toisella. Mahdollisesti pohjana on Ranskan ehdotus kahdesta eri päätöslauselmasta - toinen koskien asetarkastuksia ja toinen mahdollisia seurauksia. Koko tapahtumasarja paljastaa raadollisesti YK:ssa vallitsevan epätasa-arvon: todella tärkeissä asioissa käytännön merkitystä on vain turvallisuusneuvoston viiden pysyvän jäsenmaan eli toisen maailmansodan voittajavaltojen mielipiteillä.
Suuri enemmistö YK:n jäsenmaista haluaisi jättää asetarkastuksille vielä mahdollisuuden. Kaikki viittaa kuitenkin siihen, että Bushin hallinto valmistelee sotatoimia siinäkin tapauksessa, että YK-diplomatia ei tuottaisi toivottua tulosta.
Kansainvälisessä politiikassa tällainen toimintatapa on vaarallista leikkiä, jonka seuraukset ovat arvaamattomat. Samalla tapahtumasarja jälleen kerran osoittaa, että puheet Euroopan unionin omasta ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ovat tositilanteissa katetta vailla. Ennen muuta se tässä tapauksessa johtuu Britannian valitsemasta linjasta: maa liittoutuu täydellisesti Yhdysvaltain kanssa.