Kirjoittaja on Yalen yliopiston historian professori.
Vuosi 2004 ei ole alkanut Yhdistyneiden Kansakuntien kannalta hyvin, ei ainakaan amerikkalaisessa lehdistössä. Se lähti käyntiin artikkelilla, jonka otsikkona oli "Haavoittunut YK". Artikkeli johti jatkokirjoitteluun ja sai aikaan joukon lukijakirjeitä, joista osassa väitettiin, että YK:n haavat olivat itseaiheutettuja ja että maailmanjärjestö tarvitsee selkärankaa.
Totta on, että maailmanjärjestö on vaikeuksissa. Se ei ole pystynyt täyttämään vuoden 1945 peruskirjaansa. Kriitikkojen suurin väärinymmärrys on pitää YK:ta riippumattomana järjestönä joka voi tavoitella omia päämääriään omilla materiaalisilla resursseillaan. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta kuin tuo olettamus.
Sen sijaan on järkevämpää nähdä YK jonkinlaisena "holding-yhtiönä", eli yrityksenä, jossa monilla jäsenillä on osuus, mutta toisilla keskimääräistä suurempi panos ja suhteellisesti enemmän vaikutusvaltaa kuin muilla osakkeenomistajilla. Nuo etuoikeutetussa asemassa olevat ovat turvallisuusneuvoston viisi pysyvää jäsentä, joilla on veto-oikeus - Yhdysvallat, Britannia, Ranska, Venäjä ja Kiinan kansantasavalta - ja joiden erikoisasema kirjattiin alkuperäiseen peruskirjaan.
Sodan ja rauhan kysymyksissä turvallisuusneuvoston sanotaan olevan kansainvälisen lain ylin edustaja. Mutta se mitä turvallisuusneuvosto tekee tai on tekemättä, riippuu siitä, mihin pysyvät jäsenmaat suostuvat. Jos yksikin niistä suhtautuu vihamielisesti ehdotettuihin kansainvälisiin toimiin, maailmanjärjestö (holdingyhtiö) ei voi toimia YK:n nimissä.
Katsokaamme esimerkiksi Bushin hallinnon viimeaikaista takinkääntämistä ja sen ponnistuksia YK:n saamiseksi mukaan Irakin asioihin vuosi sen jälkeen, kun se yritti sivuuttaa järjestön. Tämä muutos Valkoisen talon politiikassa on tervetullut, vaikka on myös täysin ymmärrettävää, että pääsihteeri Kofi Annan suhtautuu varoen kauppaan, jolla maailmanjärjestö joutuisi korjaamaan jäljet hajotetussa Irakin yhteiskunnassa samaan aikaan, kun Amerikan käsissä on yhä lopullinen poliittinen valta tuossa maassa.
Mitä tahansa Irakin hallinnossa tulevien viikkojen aikana tapahtuukaan, se ei ole yhtä tärkeää kuin se, että Yhdysvaltain hallitus puhuu pääsihteerin viraston kanssa ja pyrkii myös saamaan Ranskan, Venäjän ja Kiinan tuen ja lieventämään niiden aiempia epäilyksiä. Mikäli muut pysyvät jäsenmaat antavat tukensa tai eivät ainakaan käytä veto-oikeuttaan uusia esityksiä vastaan, jatkon Irakissa pitäisi olla paljon helpompi. Jopa maailman suurin valta näyttää tarvitsevan sitä legitimiteettiä, jonka muut kansakunnat ilmaisevat turvallisuusneuvoston kautta.
Niinpä ne, jotka syyttävät YK:ta ja kehottavat järjestöä kehittymään, eivät ole ymmärtäneet, mistä on kysymys. Koska YK on monien herrojen palvelija, se voi tehdä vain sen, mistä sen herrat pystyvät sopimaan. Mikäli suurvaltojen välillä on erimielisyyksiä rauhanturvaamisesta ja rauhaan pakottamisesta, on tyhmää syyttää siitä YK:n sihteeristöä. Todelliset syylliset ainakin Irakin kysymyksessä löytyvät hallituksista Washingtonissa, Pariisissa ja Moskovassa.
Tästä voi tietysti tehdä synkkiä johtopäätöksiä, mutta on myös myönteisempi vaihtoehto. Synkkä näkemys olisi, että koska järjestö voi edetä ainoastaan mikäli turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat ovat yhtä mieltä, ja näin tapahtuu vain harvoin ja merkityksettömissä asioissa, niin edessä on pysyvä lamaantuminen.
Myönteisempi näkemys olisi, että mikäli turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet kykenevät voittamaan erimielisyytensä ja työskentelemään yhdessä, niinkuin ne tekivät 1990-luvun alussa, järjestö nousisi uudelleen ja saisi nykyistä suuremman legitimiteetin ja auktoriteetin kaikkialla maailmassa.
Kuka tietää, tulevaisuudessa voisi olla jopa mahdollista parantaa turvallisuusneuvoston jäsenyyttä ottamalla mukaan joitakin kehitysmaiden avainvaltioita (Intia, Brasilia, Etelä-Afrikka) pysyviksi jäseniksi, joilla olisi veto-oikeus.
Totta on, että tämä edellyttäisi valtavaa mielenmuutosta monien maiden pääkaupungeissa. Tärkeintä on kuitenkin korostaa sitä, että maailmanjärjestö on juuri niin vahva tai heikko kuin sen jäsenet sallivat. Samalla tavoin siis kaikki tulevaisuuden epäonnistumiset toiminnassa selkkauksien syttymistä vastaan eivät ole YK:n holding-yhtiön sihteeristön syytä, vaan niiden osakkeenomistajien, jotka kieltäytyvät tukemasta toimia, jotka ovat välttämättömiä inhimillisten katastrofien rajoittamiseksi.
Vielä yksi asia. YK:n moittijoiden tässä maassa esittämä kritiikki on ironista kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että koska Yhdysvallat on selvästi suurin osakkeenomistaja, sillä on suurin vastuu järjestelmän toimimisesta ja se vain valittaa. Toinen asia on, että turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden kyky lamauttaa rauhanturva- ja muut operaatiot veto-oikeudellaan rakennettiin tarkoituksella amerikkalaisten toimesta. Tämä etuoikeus on palvellut Yhdysvaltoja hyvin.
Mikäli kaikki peruskirjan allekirjoittajat eivät olisi hyväksyneet veto-oikeutta San Franciscossa, kuten Yhdysvaltain hallitus tuolloin vaati, YK:ta ei olisi lainkaan olemassa.
Viime viikkoina Valkoinen talo on alkanut arvostaa tätä vuoden 1945 sopimusta, ja niitä etuja, joita Amerikka saa maailmanjärjestön olemassaolosta. Ja Luoja tietää, että kaikista uudistuksista huolimatta YK on yhä epätäydellinen.
Mutta mikäli Amerikan hallitus on todella tajunnut, että on parempi työskennellä järjestelmän sisällä, tämän muutoksen ovat valitettavasti havainneet myös konservatiiviset kirjailijat ja poliitikot. He ampuvat edelleen väärään maaliin ja johtavat lukijoitaan harhaan.
Muuttuuko tämä koskaan? Ehkä ei. Ehkä YK:n arvostelijat kieltäytyvät tunnustamasta tosiasioita. Suuri pääsihteeri Dag Hammarskjöld huomautti usein, että suurvallat tarvitsevat YK:ta, jotta niillä olisi joku, jota moittia, kun asiat menivät pieleen. Tämä saattaa olla totta. Se olisi kuitenkin surullinen kohtalo järjestölle, jolla on niin suuri potentiaali auttaa ihmiskuntaa silloin - ja vain silloin - kun sen päätoimijat oppivat, miten työskennellä yhdessä. Emmekö ansaitsekin parempaa?