Kursiivilainaukset Koskilinjojen internetsivuilta www.koskilinjat.fi
Menikö kotimaan lomareissu pilalle räntäsateessa? Hukkaantuiko lomafiilis ulkomaan kohteessa porsliinia piiskatessa? Ei hätää, vahingon voi aina ottaa takaisin. Ja taidatkos sen paremmin tehdä, kun upean hellepäivän kunniaksi syväsukeltamalla pohjoispohjalaisen kotiseudun karuun kamaraan.
Helsingissä kuljettaa raitiovaunulinja 3T niin turistin kuin stadilaisenkin nokkelaa reittiä ympäri parhaan pääkaupungin: yhdelle kierrokselle mahtuvat valtakunnan tärkeimmät nähtävyydet pelkän kertalipun hinnalla.
Oulussa taas sahaa kesäaikaankin vähintään 30 eri linja-autoa (eli onnikkaa) liki vuorotta. Olisipa kumma, jos ei kaupungin kattavaa maisemavuoroa ja parhaan oululaisuuden näyteikkunaa linjurivuoroista löytyisi. Silmämääräisellä reittikartan vilkaisulla ja Koskilinjojen ystävällisen ajomestarin Liisa Väisäsen kokeneella vahvistuksella kotiseutukierroksen kattavaksi kyydiksi valikoituu linja numero 1 Herukasta Kaakkuriin.
Turistina tai muuten harjaantumattomana linja-autoilijana kannattaa tarkkailla kanssamatkustajia aivan pysäkiltä alkaen. Niinpä rengasmatkaaja antaakin kahden ulkomaalaisen rouvan pysäyttää (kättä huiskuttamalla) linja-auton ja nousta ensin kyytiin. Rouvat senkun vilauttavat automaattikorttia jonkinlaiseen lukijaan ja käyvät peremmälle. Omatoimimatkaaja joutuu ensi töikseen kommunikoimaan kuljettajan kanssa aivan suullisesti:
"Terve! Mää ajelisin koko kierroksen!"
Kuski tuijottaa ilmeettömästi aurinkolasiensa takaa. Purkka vaihtaa puolta poskesta toiseen. Ilmeisesti paikallisliikenteen linja-autoissa kuitenkin on nähty oudompaakin, sillä äänetön asiakaspalvelija napsauttaa nopeasti hinnan koneeseen ja ojentaa lipun ja vaihtorahat - edelleen ilmeettömänä. Kotiseudun koluaminen päästä päähän ja takaisin maksaa aikuiselta 4,10 euroa.
Matka alkaa! Linjuri lähtee jurnuttamaan pitkin Torikatua, ohittaen jouhevasti niin Vero- kuin Työvoima- ja elinkeinotoimistonkin. Arkisia kansalaisia parveilee varsinkin jälkimmäisen oven tietämillä joukoittain. Ensimmäinen kunnon tökki tulee Rotuaariin risteävällä osuudella - katutyö, kuinkas muuten.
Torikadun varrella saa matkalainen ihastella kaupungin hienoa vanhaa rakennuskantaa. Jos siis näkee - kaupungintalo on peitetty vanerilevyillä. Levyjen takaa pistää ukkoja erilaisilla telineillä.
Pokkitörmän päältä aukeaa virallinen oululainen postikorttimaisema, kun katsoo yläjuoksulle (kulkusuunnassa oikea). Katseen hakeutuessa alajuoksulle tuovat Raatin urheilukentän ja uimahallin pölyiset rauniot elävästi mieleen Kreikan-matkan vuodelta 1988.
Siltojen ja jokimaisemien jälkeen linjuri saapuu Tuiraan ja pysähtyy Merikoskenkadulle. Jäyhä kuljettaja keräilee sinisen pusakkansa ja poistuu. Uusi kuski hyppää kyytiin ja huikkaa hilpeän tervehdyksen jurottaville matkustajille. Auton ikkunasta näkee äkkilaskemalla ainakin viisi ympäripäissään juppuroivaa paikallista.
Auton kääntyessä Valtatielle mieleen juolahtavat väkisellä vanhan tuiralaisen, Kauko Röyhkän, monet pisteliäänviisaat kotiseutuaiheiset mietteet. Aika ja muoti tuntuvat totisesti ohi kulkiessaan sivuuttaneen ainakin tämän perukan: ankea soraparkkipaikka pukkaa reunoiltaan syreenipuskan toisensa perään, ja niitten takana töröttää kerrostaloja. Joissa ilmeisesti joku asuu. Nainen puistelee pöytäliinaa parvekkeelta.
Tuirasta pohjoiseen suunnatessaan Ykkönen ajaa tylysti ohi virallisten turistipaikkojen; Hietasaari ja Nallikari kesäviihdykkeineen jäävät taakse. Vaihtariksi sentään löytyy etuvasemmalla Toppilan voimalaitos, joka jauhaa kaukolämpöä koko kaupungille. Lämpöä alkaa olla myös kesähelteisessä linja-autossa. Ulkomaalaisrouvilla on edelleen toppatakit päällään.
"Eväiden kanssa ei linja-autoon kannata yrittää", kertoo Liisa Väisänen Koskilinjoilta. "Varsinkaan grilliannosten kanssa sottaaminen ei käy laatuun. Ja alkoholijuomat on tietysti kielletty. Limukan juomista ei tieteenkään voi kieltää, mutta toivotamme turistit ja muut matkalaiset pysähtymään vaikka matkan varrelle nauttimaan virvokkeita."
Ja eikun tuumasta toimeen: voimalaa vastapäätä loistelee kutsuvana Ykän Pubi. Sen varjoisalla terassilla virkistyy matkalainen, varsinkin kun voi hypätä "linjaan" hetimmiten uudestaan. ("Oulun kaupungin alueella tehtäviin matkoihin sisältyy ilmainen siirto-oikeus 1,5 tunnin aikana matkan alkamisesta.")
Kun reitti kääntyy pohjoiselle valtaväylälle, onkin aivan hyvä, että virvoke tuli nautittua ennen matkan tätä osuutta: kilometri toisensa jälkeen ei mitään. Pusikko, risukko, oja, uusi pusikko, toinen oja, vähän korkeampaa risukkoa. Ja oja. Ja Ojakylä, jota kohti linjuri päätieltä kääntyy.
Matkalaisen valtaa onnellinen ajatuksettomuuden tila: mitään ei tapahdu, auto töyssyttää pysäkiltä toiselle. Yhdessä pihassa on vaaleansininen Lada, toisessa pihassa ei ole mitään. Tuossa ajaa pappa pappamopolla, tuossa taas tyttö pelkällä mopolla.
Linja 1 Herukka-Kaakkuri palaa äkkiä päätielle ja ylittää yksintein ja yhtäkkiä kunnanrajan Haukiputaalle. Kaupunkibussilla pääsee siis seikkailemaan myös ulkopaikkakunnille! ("Seutusiirtolippu oikeuttaa jatkomatkaan 80 minuutin aikana leimatusta ajasta. Aloitusmatka ja jatkomatka eivät ole sidottuja kuntarajoihin.")
Kellon Kiviniemeen käännyttäessä huomaa taas, että parhaat turistihoukutukset sivuutetaan vääjäämättä: Virpiniemi urheiluiloineen jää taakse - edessä on vain kiertolenkki päätepysäkin kautta takaisin.
"Ookko nää eksyny", uuden kuskin aurinkolasikatse odottaa vaativana taustapeilissä.
Monta matkaa ja matkalaista hanskannut linja-autonkuljettaja Ilkka Ukkola ei hämmästy koko kierroksen ajelijaa, vaikka auto muuten tällä Kellon korpilenkillä onkin tyhjentynyt.
"Aina pittää kysyä, ko joku on kumminkin joskus hukassa! Mutta eipä muuta kun nauti kyyvistä!"
Ukkola kertoo ajavansa pääosin tilausajoja, mutta tälle kesämaanantaille sattui kolmella eri paikallisvuorolla ajoa.
"Tämmösen vaihtomiehen täytyy muistaa kaikki reitit. Tuleehan niitä virheitä joskus, mutta sitten täytyy vaan ilmoittaa että kiertoajelu kuuluu matkan hintaan, kun taiteilee auton takaisin oikealle reitille", Ukkola veistelee.
Linja-autoa työkseen ajava Ukkola tykkää erityisesti työnsä vaihtelevuudesta - joskin se on myös työn huonoin puoli: päivä- ja viikkorytmi menevät melko lailla työvuorojen mukaan. Tilausajot, viikonlopun tai pitemmät reissut paikkoihin, jonne ei muuten tulisi lähdettyä, ovat ammatin suola.
"Omalle porukallekin on mukava näyttää paikkoja, joissa on itse tullut työn puolesta reissattua", Ukkola tuumaa.
Ykkönen ryttyyttää pohjoisilta rajaseuduilta takaisin kohti kaupunkia. Matkalaisia nousee kyytiin tasaista tahtia. Paluureitti käy mutkan Patelassa. Turistinähtävyydet ajellaan taas ohi: oikealle jää Pateniemen sahamuseo, mutta legendaarinen Honkapirtti sentään on aivan tien vieressä. Ovensa sulkenut Pate Pub henkii laitakaupungin alakuloa kesäkuisessa auringonpaisteessakin.
Taskila, Toppila, ja hei hei tuttu Ykän Pubi - paluureitti johtaa pian taas Tuiraan. Oikealla, Valtatien varressa näkyy Tuiran sairaala, ja sen aidan takana välähdys ruusutarhaa. Linja-auto ei pysähdy, joten matkalainen voi vain jäädä miettimään, oliko sitä.
Keskusta on monelle kyytiläiselle taas matkan päätepiste. Suurin osaa jää Torikadun pysäkeillä pois. Uusia matkustajia tulee kyytiin, kun linja Heinäpäässä lähtee kohti etelää. Limingantullissa hajahtaa matkalaisen nokkaan rahan haju - Stora Enson tehdas on juhannusseisokin jälkeen taas käynnissä.
Ykkösen reitin eteläpuolisen lenkin maisemat vaihtelevat ripeään. Limingantullin monenlaista kauppaliikettä sisällään pitävä valtaväylä muuttuu rautatien ylikulun yli tultaessa askel kerrallaan maanläheisempään. Oikealle, maantien ja meren väliin maisemoituu näkymättömiin niin Äimäraution ravirata kuin siirtolapuutarhakin.
Kaakkurin risteyksessä ollaan suoraan suomalaisen kesämaalaismaiseman pittoreskissa ytimessä. Keskustaan on neljä kilometriä, mutta meri kimmeltää muutaman sadan metrin päässä tiestä, ja kallistunut lato on kuin Yölinnun parhaasta heinälatoromantiikkabiisistä. Kotikaupungin paikallisonnikalla ajelu alkaa tuntua irti arjesta -tyyliseltä eksoottiselta kesäseikkailulta!
Kasvavan Kaakkurin kaupunginosan ja Ykkösen eteläisen kääntöpisteen huipentaa Kaakkurin ostosparatiisi, jota vartioi hulppealla yksinoikeudellaan tornitalo Kaakkurin Sirius. Arkisemmille asioijille on varattu runsaasti parkkitilaa ja pääsy alueen monenlaisiin ostelupaikkoihin bauhausseineen ja sitimarketteineen. Kas - ettei aivan Pariisiinkin tällä reissulla päästy.
Kaakkurista kyytiin nousee (hämmästyttävällä näppäryydellä) monta teini-ikäistä äitiä lastenvaunuineen. Kukaan ei tunnu tarvitsevan apua kärryjen kyytiinnostamisessa. ("Maksutta matkustavat lastenvaunut tai -rattaat ja saattaja.")
Juhannuksen jälkeinen arkiliikenne on hiljaista myös etelästä keskustaan päin - ja heinäkuussa vielä hiljenee, tietää kuljettaja Ilkka Ukkola. Hiljaiseksi vetää matkalaisenkin liki parituntinen kiertoajelu halki kaupungin. Heinäpäähän saavuttaessa saa kotiseututuristi vielä sentään viimeisen matkamuistokuvan kirkosta: Oulun Ortodoksinen seurakunta on lujasti kiinni arjessa - ja työssä.
Kypäräpäinen kaivurikuski vilkuttaa kopistaan.