Suomi valmistautuu odotetusti lähettämään joukkoja Libanoniin. Epäselvyys kansainvälisten joukkojen roolista on kuitenkin yhä suurempi ongelma.
Viikon takainen optimismi Libanoniin solmitusta tulitauosta on vaihtumassa isoksi hämmennykseksi. Tulitauko sinänsä ei toistaiseksi ole ollut uhattuna. Aseet ovat vaienneet ja siviiliväestö palaa pahoin raunioituneelle kotiseudulleen. Myös Libanonin heikko armeija on siirtynyt kohti etelää, YK:n turvallisuusneuvoston sopimien ehtojen mukaisesti.
Mutta samaan aikaan on tarvittavien kansainvälisten YK-joukkojen kokoaminen sujunut hyvin nihkeästi. Maat kiertävät lopullisia sitoumuksia kuin kissa kuumaa puuroa. Paras esimerkki tästä on Ranska, jonka harteille kaikki ovat kaavailleet rauhanturvaoperaation vetovaltion roolia.
Ranskan tarjous on tähän mennessä 200 miestä, kun odotuksissa on ollut 5 000. Tällaiseen sitoumukseen Ranska ei kuitenkaan toistaiseksi ole ollut valmis. Syynä ovat epäselvyydet joukkojen tehtävistä ja toimintavaltuuksista, ja täsmälleen sama epäröinti koskee muitakin maita.
Sotilaita ei haluta lähettää vaikealle alueelle tehtävään, jonka luonne on liiaksi hämärän peitossa.
Suomen ulkopoliittisen johdon eli presidentin ja hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan perjantaina tekemä linjaus on tässä tilanteessa toimiva. Täysin kielteinen päätös Suomesta olisi ollut kansainvälisesti huono viesti. Se olisi heikentänyt entisestään mahdollisuuksia toimivan kansainvälisen joukon luomiseen.
Nyt Suomi ryhtyy valmistelemaan rauhanturvaamiseen osallistumista odotusten mukaisella eli noin 200 miehen osastolla, enintään vahvennetulla komppanialla. Varsinainen päätös tästä tehdään kuitenkin vasta eduskunnassa, joka kokoontuu syyskuun alussa normaalin aikataulunsa mukaisesti.
Eduskunnan päätöksen edellytys on, että operaation yleiset raamit ovat siinä vaiheessa tiedossa. On oltava ennen muuta tieto voimankäyttövaltuuksista, tehtävien laadusta ja muista osallistujista.
YK-operaatio on horjunut jo ennen kuin se on kunnolla alkanut. Tässä heijastuu sodan lopputulos. Kulunut viikko on tosiasiassa todistanut Hizbollahin voittokulkua. Järjestö on kaikkea muuta kuin lyöty. Päinvastoin se on kasvattanut suuresti suosiotaan ja pystyy organisoimaan tukialueilleen humanitaarista apua huomattavan tehokkaasti.
Alueelle menevillä YK-joukoilla ei ole mitään halua ryhtyä riisumaan Hizbollahia voimatoimin aseista. Israel puolestaan ei vetäydy, jos sillä ei ole varmuutta oman turvallisuutensa takaamisesta.
Perjantaihin mennessä eniten joukkoja olivat sitovasti luvanneet Bangladesh, Malesia, Indonesia ja Nepal. Italia panttasi vielä ilmoitusta Libanoniin lähtevien joukkojen lopullisesta määrästä, eräiltä muilta EU-mailta oli eriasteisia mutta valtaosin odottavia lupauksia.
Jälleen kerran on kuumeisen kansainvälisen diplomatian aika. Ellei YK-joukkojen tehtäviä ja valtuuksia saada pian selville tarkasti, koko operaatio ja sen myötä tulitauko vaarantuvat. On lähes itsestään selvää, että epäselvyyksien jatkuessa Suomikaan ei voi tehdä sitovaa päätöstä Libanoniin menosta.
Kaikki tämä tarkoittaa, että ennen sotilaita tuleen joutuu ulkoministeri Erkki Tuomioja, jonka pitäisi koordinoida EU:n yhteistä ulkopolitiikkaa. Sellaisesta ei toistaiseksi ole näkynyt jälkeäkään, vaan kukin maa on tehnyt aivan omia päätöksiään. Se ei tosin ole Tuomiojan vaan koko EU-järjestelmän vika, mutta unionin yhteisestä mielipiteestä olisi nyt suurta hyötyä.