Bagdadin romahduksen jälkeen kysymys Irakin hallinnasta on ratkaistava kestävällä tavalla. On vielä liian aikaista sanoa, että Irakin sota olisi ohitse. Saddam Husseinin ja hänen lähipiirinsä kohtalosta ei ainakaan vielä torstaina ollut varmaa tietoa, ja joka tapauksessa hajanaisten taisteluiden voi odottaa jatkuvan vielä jonkin aikaa.
Koko ajan on ollut ilmeistä, että ennemmin tai myöhemmin amerikkalaisjoukot ovat Bagdadissa. Sotilaallisista voimasuhteista ei ollut epäilystä. Silti Saddam Husseinin valtakoneisto romahti pääkaupungissa yllättävän nopeasti ja perusteellisesti. Kautta maailman televisioidut kuvat diktaattorin patsaita kaatavasta riemuitsevasta väkijoukosta tuntuivat epäilemättä monesta sodan moraaliselta päätepisteeltä.
Irakin sota ja sitä edeltävä aika on jättänyt maailmanpolitiikkaan jälkiä, jotka vaikuttavat pitkään. Kaikkia seurauksia on mahdoton vielä edes nähdä, mutta ne vaikuttavat osaltaan siihen, mitä lähiaikoina tapahtuu Irakissa.
Nyt ollaan vasta siirtymässä siihen olotilaan, jonka hallintaa moni on ennalta odottanut vaikeammaksi kuin itse sodankäyntiä. Saddamin hallinto on syrjäytetty suurimmasta osasta maata, mutta mitään muuta ei ole tilalla. Koko Irak ei vielä ole liittouman hallinnassa, ja kautta maan turvallisuustilanne on hyvin huono. Ryöstely on yleistä ja sairaalat ovat täynnä ihmisiä, jotka tarvitsevat kiireellistä apua.
Tässä vaiheessa vastuu Irakista on liittouman sotilailla siitä yksinkertaisesta syystä, että kukaan muu ei pysty maassa toimimaan. Irakissa vallitsee kaaos, sähkön ja veden jakelu on usein poikki, sairaalat ovat tupaten täynnä haavoittuneita ja humanitaarisen avun tarve on valtava. Liittouman on saatava näitä asioita nopeasti kuntoon.
Samaan aikaan alkaa eri väestöryhmien kamppailu vallasta sodan jälkeisessä Irakissa. Pohjoisessa kurdit ovat edenneet ja vahvistaneet asemiaan, eivätkä varmasti hevin enää luovu niistä. Vapaa ja demokraattinen Irak on joka tapauksessa yhä vain kaukainen utopia taivaanrannan tuolla puolen, ja sisäisten konfliktien välttäminen olisi suuri ihme.
Jos liittouman joukot pystyvät varmistamaan turvallisuuden maassa, avustusjärjestöt pystyvät tulemaan Irakiin. Siinä työssä YK:n erityisjärjestöillä on ilman muuta tärkeä rooli. Mutta avustustyön organisoiminen on eri asia kuin periaatteellinen kysymys siitä, kenellä on varsinainen vastuu sodan jälkeisestä Irakista.
Belfastin tapaamisessa Yhdysvaltain presidentti George W. Bush ja Britannian pääministeri Tony Blair lupasivat YK:lle tärkeää roolia Irakissa. Puolustusministeri Colin Powell on kuitenkin lehtihaastattelussa määritellyt tuon roolin humanitaariseen apuun ja jälleenrakentamiseen. Lisäksi Yhdysvallat aikoo hakea turvallisuusneuvostolta päätöslauselmaa, joka tunnustaisi liittouman johtavan roolin Irakin hallinnassa.
Toisin sanoen Yhdysvallat haluaisi itselleen päävastuun sodanjälkeisessä Irakissa, YK:n valtuutuksella. Tämä on näkemys, jota sotaa ilman YK:n lupaa vastustaneet maat tuskin nielevät. Taistelut Irakissa ilmeisesti vähitellen päättyvät, mutta se ei merkitse, että kansainvälinen yhteisö muuttuisi yksimieliseksi.
Kestävin ja kansainvälisen yhteisön periaatteiden mukainen ratkaisu olisi antaa YK:lle Irakin väliaikaishallinnassa todellinen rooli, ei pelkkää kumileimasimen asemaa. Mutta Yhdysvaltain osoittama sotilaallinen mahti ja taito luultavasti lisäävät vain Bushin hallinnon itsevarmuutta jatkaa valitsemallaan linjalla, jossa se tekee, mitä tahtoo.