Yhdistyneiden kansakuntien historian ehkä pahin repeäminen saattaa olla pian edessä. Seuraukset olisivat vakavat. Mikäli Yhdysvallat jää vähemmistöön Irak-kiistassa YK:ssa ja aloittaa sodan siitä huolimatta, kansainvälisessä politiikassa astutaan aivan uuteen aikakauteen. Juuri nyt tuo kehitys näyttää todennäköiseltä, mutta ratkaisevia ja lopullisia askeleita ei ole vielä otettu. YK:n käytävillä jatkuu kuumeinen diplomatia turvallisuusneuvoston mahdollisen uuden äänestyksen lähestyessä. Viime hetken ratkaisuja haetaan, ja niitä saatetaan yhä löytää - ja niitä pitäisi löytää.
Kyse on kuitenkin paljon enemmästä kuin siitä, saavatko asetarkastajat Irakissa lisäaikaa päiviä vai viikkoja ja millaisia uusia ehtoja Irakille annetaan. Edessä on valinta nykyisen ja uuden kansainvälisen järjestyksen välillä.
Nykyistä järjestelmää leimaavat vakiintuneet liittolaissuhteet ja pyrkimys hoitaa asiat monenkeskisen yhteistyön kautta. Uuden järjestyksen leimaavin piirre olisi Yhdysvaltain toiminta yksin, vahvasta kansainvälisestä mielipiteestä piittaamatta.
Yhdysvallat on toistaiseksi edennyt YK:n kautta huolimatta siitä, että presidentti George W. Bushin hallinnossa monet olisivat ilmeisesti jo aiemmin halunneet lähteä omille teilleen. Vaikutelmana kuitenkin on, että maan tarkoituksena on lähinnä saada hyväksyntä toimille, joihin se ryhtyisi joka tapauksessa. Britit tarvitsevat sisäpoliittisista syistä YK-reittiä paljon kipeämmin.
Yhdysvaltain ja Britannian pyrkimys saada turvallisuusneuvosto hyväksymään uusi päätöslauselma on pahassa vastatuulessa. Ranska ja Venäjä aikovat käyttää veto-oikeuttaan, ja muutenkin varmoja liittolaisia ovat olleet vain Espanja ja Bulgaria. Neuvoston muita jäsenmaita on houkuteltu keinoilla, jotka muistuttavat lahjontaa ja kiristystä.
Washingtonin diplomatia on toiminut huonosti. Puolustusministeri Donald Rumsfeld jopa veti mattoa sisäpolitiikassa vaikeuksiin ajautuneen pääministeri Tony Blairin alta sanomalla, että Yhdysvallat on valmis sotaan ilman brittejäkin. Vaikka lausuntoa myöhemmin vedettiin takaisin, vahinko ehti jo tapahtua.
Keskiviikkona EU:n ulkosuhdekomissaari Chris Patten sanoi, ettei unioni ehkä lähde rahoittamaan Irakin jälleenrakennusta, jos Yhdysvallat aloittaa sodan ilman YK:n tukea. Toisin sanoen viesti on, että amerikkalaiset ovat entistä enemmän yksin. Myös pääsihteeri Kofi Annan varoitti seurauksista.
Vielä ei voida olla varmoja, onko edessä äänestys, jossa kortit lopullisesti katsotaan, otetaanko viime hetken aikalisä tai syntyykö kompromissi. Jo nyt on rikottu Atlantin ylittäviä siltoja, joiden korjaus kestää kauan. Surkuhupaisimpia esimerkkejä Yhdysvalloissa kehittyvästä asenneilmastosta on, että maan kongressin ruokalassa ranskanperunat on nimetty uudelleen "vapauden perunoiksi".
Sotavalmistelut ovat täydessä käynnissä. On mahdotonta sanoa, mitä Irakin sodan syttymisestä seuraa. Yhä varmemmalta näyttää kuitenkin se, että suurta poliittista vahinkoa tapahtuu jo ennen taistelujen alkua. Umpikuja YK:ssa ja Yhdysvaltain yksipuolinen toiminta tekisivät Irakin sodasta tyystin toisenlaisen kuin oli Persianlahden sota 1991 tai hyökkäys Afganistanin talebaneja vastaan.
Voi vain toivoa, etteivät tulevat historioitsijat joudu hakemaan tapahtumille vertauskohtia kumpaakaan maailmansotaa edeltäneestä ajasta.