Television kulttuuriohjelmassa suomalainen kirjailija kertoo luontevasti omasta tuotannostaan, viikkolehden aukeamalla hän myöntää perheen olevan itselleen tärkeä.
Mutta mitä mieltä hän on maailmankirjallisuudesta? Jarl Hellemannille hän suostuu kertomaan senkin.
Ääntä ja vimmaa on kirjoituskokoelma, joka juhlistaa Tammen 50-vuotiasta Keltaista kirjastoa. Sarjan perustaja, legendaarinen kustannustoimittaja Hellemann, alustaa kirjasarjojen historiasta. Kymmenen kirjailijaa, kolme kääntäjää, kaksi taiteen tutkimuksen professoria ja yksi teologi kuvailevat lukukokemuksiaan.
Malli kustantamolta New Yorkista
Yhtenäinen ulkoasu oivallettiin markkinoinnin välineeksi jo 1830, kun newyorkilainen suurkustantamo Harper lanseerasi kirjasarjojen idean, Hellemann kirjoittaa. Suomeen ne tulivat puoli vuosisataa myöhemmin, osana kansansivistyksellistä pyrkimystä. Maailmankirjallisuutta haluttiin esitellä rahvaankielellä.
Tästä perinteestä ehkä johtui, että myöhemminkin kaupallisten kustantajien valiosarjat olivat leimallisesti klassikkosarjoja.
Vuonna 1954 perustetun Keltaisen kirjaston linja oli modernimpi. Hellemannin mukaan Tammi tunnettiinkin "kadotetun sukupolven" kirjallisuudesta.
Heihin kuulunee myös Antoine Saint-Exupéry, jonka Pikku prinssiäJari Järvelä väittää aina inhonneensa. Sen maailmankuva vaikutti dekadentin kartanonherran sepitteeltä. Vasta Yölennosta hän oppi, että tekijä olikin postilentäjä, jonka ottamat riskit olivat aikakauden tekniikan huomioiden huimapäisiä. Pilotin elämän arkista ylväyttä ja taivaalta avautuvaa uutta näkökulmaa Järvelä luonnehtii "kirjailijan katekismukseksi".
Aivan väärä Järvelän alkuperäinen luulo ei silti ollut. Työtoverit pitivät Saint-Exupéryta poikkeuksellisen taitamattomana lentäjänä. Mutta ehkä tietty määrä haihattelua ja luulottelua onkin se katekismuksen kolmas pykälä, jonka Järvelä jättää mainitsematta.
Mitä Leif Saulista tahi Reko Williamista
Saul BellowinHerzog antaa Leif Salménille tilaisuuden kertoa rakkaudestaan amerikkalaiseen kulttuuriin. Se on piirre, joka Salménin Iltalehti-kolumneissa ei yleensä pistä silmään.
Reko Lundán kertoo kirjastostaan. Lyhyt uskollisuudenvala William Faulknerille mainitsee ensimmäisellä sivulla Aristoteleen, Ibsenin, Strindbergin, Mametin ja Müllerin, toisella Beckettin, Cagen, Pulkkisen ja Meren. Vasta viidennellä sivulla päästään asiaan, kunhan Lundán on ensin ottanut riittävästi etäisyyttä omien näytelmiensä ja romaaniensa aiheeseen, sivistymättömään keskiluokkaisuuteen.
Matti Mäkelälle lukeminen on mutkattomampi asia, se on John SteinbeckinYstävyyden talon kiteytymistä koulupojan päässä. Huonoin ihminen on jaloin kaikista, rikoksen tunnustaminen ja katuminen kulkevat käsi kädessä ja viha muuttuu sovinnoksi ennen auringonlaskua. Vasta sitten ihminen hylkää sielunsa, jos hän varastaa ystävänsä kengät.
Jokaisella on niin sanotusti omansa
Jokaisella ikäpolvella on omat kokemuksensa, myös Keltaisesta kirjastosta.
1980-luvun "informaatiotulvan ja tietoteknisen kehityksen" keskellä aikuistuneelle Tomi Kontiolle se tarkoittaa "James Joystickin" romaania Odysseus, jonka jaksot "linkittyvät" ennakoivaksi hahmotelma "virtuaalisesta todellisuudesta ja kyberavaruudesta".
Joyce vapautti kerrontateknisesti konventionaaliseen ilmaisuun lukkiutuneen nuoren miehen, Kontio iloitsee, ja herättää samalla akuuttia myötähäpeää kaikissa meissä, jotka opiskeluvuosina käytimme aivan liian monia tietokonepelivertauksia ja tekno-alkuisia uudissanoja.
Kirjoitus perustuu Hannu Harjun toimittamaan Ääntä ja vimmaa. Kirjoituksia 50-vuotiaasta Keltaisesta kirjastosta (Tammi), joka on julkaistu nyt päättymäisillään olevana vuonna.