Monissa pienissä kunnissa pidetään kuntaliitoksia pahana peikkona, mutta valmius torjua niitä yhteistyöllä on ollut kummallisen vähäistä.
Yhteistyön merkitys talouden keventäjänä tuli vahvasti esiin Pohjois-Pohjanmaan liiton järjestämässä seminaarissa viime viikolla. Viestit kuntien edustajien myönteisistä näkemyksistä herättävät kysymyksen, miksi mahdollisuuksia menojen karsimiseen on tältä suunnalta etsitty aiemmin vain satunnaisesti. Oman kunnan talouden kantokykyyn on tietysti syytä luottaa, mutta myös tosiasiat pitää tunnustaa.
Edellytyksiä yhteistyöhön on Pohjois-Pohjanmaalla etsitty vajaan vuoden verran kolmessa työryhmässä, joihin alueen kaikki seitsemän seutukuntaa nimesivät edustajansa. Jokainen työryhmä pystyi kiitettävästi rakentamaan palvelutarjontaa entistä laajemmalle pohjalle. Myös uusi tekniikka tarjoaa mahdollisuuksia käyttää alueen erityisosaamista hyväksi niin, ettei kaikkien tarvitse panostaa kaikkeen.
Valtaosa kuntien menoista kohdistuu kahdelle lohkolle: sosiaali- ja terveydenhuoltoon sekä opetustoimeen. Ne nielaisevat 70-80 prosenttia kuntien menoista. Alan työryhmä löysi esimerkkejä vanhastaan yhdessä hoidetuista tehtävistä, mutta yhä on paljon kokoamista. Jo olevien seudullisten palvelujen ympärille voi koota entistä vahvemman paketin. Juuri tällä alalla monet erikoistarpeet ovat niin kalliita, ettei pieni kunta kykene selviytymään niistä yksin.
Kun terveydenhoidossa yhteistyö on vanhastaan tuttua, sosiaalipalveluissa sitä on harjoitettu vain vähän. Harvat yritelmät ovat tyrehtyneet vuosien varrella, osa aivan alkuunsa.
Yksityiset palvelujen tarjoajat voivat tehdä työtään yli kuntarajojen. Miksipä kunnat eivät tekisi samoin. Esimerkiksi kuntarajan halkaisevalla syrjäkylällä vieraileva kotipalvelun työntekijä pystyy mainiosti käymään kummassakin kunnassa asuvien vanhusten luona.
Terveydenhoidon ja sosiaalitoimen yhteistyön tiellä on myös valtion byrokratiasta johtuvia esteitä. Ne täytyy raivata pois.
Kahtiajakoinen menettely opetustoimen yhteistyössä tulee jatkumaan, mikäli alan työryhmää on uskominen. Melko pitkälle oman alueen peruskoulun täytyykin olla jokaisen kunnan hallinnassa. Jotakin myös sillä alalla on tehtävissä. Kyläkouluja sadoittain lopettaneessa maassa on lopulta havaittu, että kaksi tai miksei rajojen risteyskohdassa useampikin kunta voi tehdä yhteistyötä, jotta ala-asteen oppilaat saavat totuttautua koulutyöhön lähellä kotiaan. Koillismaalta löytyy esimerkki sellaisesta hankkeesta. Onpa sillä suunnalla edetty muutenkin. Opetussuunnitelmia on laadittu yhteistyössä.
Ammattikoulutuksessa kuntayhtymät ovat pysyvää arkipäivää. Vaikeuksia niiden hoitamisessa on joskus ollut ja tulee varmasti olemaan. Niin vakavia ne eivät kuitenkaan voi olla, että ryhdyttäisiin tuhlaamaan eriytymällä.
Myös lukio-opetuksessa yhteistyötä on kokeiltu, mutta ei likikään niin mittavasti kuin kyettäisiin. Nykyään ei aina tarvitse liikutella oppilaita. It-tekniikalla voidaan siirtää tietoa ja opetusta etäälläkin oleviin luokkiin.
Elinkeinoyhteistyössä on saavutettu kuntien teknisen puolen kauneimmat tulokset koko maassa. Alalla on kuitenkin näyttöä myös kateuden kuihduttavasta vaikutuksesta. Kalliit investoinnit kannattaisi paljon koettua useammin tehdä yhteishankintoina.
Kaikki kolme raporttia menevät nyt kuntien luottamushenkilöiden puntaroitaviksi. Vuoden lopussa ehdotusten pitäisi olla siinä mallissa, että kunnilla on ohjenuoraa vastaisen varalle. Epäilijöitä riittää, mutta yhteistyölle altteimmat saavat varmasti aikaa myöten palkintonsa.