Oulussa järjestetty kunnallispoliittinen seminaari onnistui yhdessä suhteessa hyvin. Se osoitti, että Oulun kunnallispoliitikkojen keskuudessa elää yhä pinnan alla vahva halu kantaa yhdessä vastuuta kaupungin tulevaisuudesta.
Oulun kunnallispolitiikkaa pitkään sävyttänyt yksituumaisuus tunnetaan hyvin muuallakin kuin Pohjois-Suomen pääkaupungissa. Sitä pidetään yhtenä tärkeänä syynä kaupungin vahvaan kehitykseen sekä niin sanotun Oulun ihmeen syntyyn ja vahvistumiseen.
Onpa oululaispäättäjien konsensus johtunut nyt jo aikansa eläneistä kunnallispolitiikan määräenemmistösäädöksistä, määrätietoisista johtajista tai taloudellisen pakon edessä laadituista yhteisistä visioista, niin kaikki ei ole sujunut tällä vaalikaudella yhtä hyvin kuin ennen. Yhteistyö valtuustoryhmien välillä on takerrellut hämmentävästi ja ryhmät ovat hajonneet äänestyksissä isoissakin päätöksissä kuin varpusparvet.
Asioita ei ole valmisteltu yhdessä kuten takavuosina ja poliittista valtataistelua on käyty repivästi. Oulun kunnallispolitiikkaa ovat leimanneet myös valitukset demokraattisessa järjestyksessä syntyneistä päätöksistä. On kuin valtuustossa olisi paljon huonoja häviäjiä.
Kalevan toimituksen järjestämässä tietoiskussa pohdittiin, onko yhteisymmärryksen politiikan aika lopullisesti ohi Oulussa. Pahaenteisestä kysymyksenasettelusta huolimatta seminaarissa syntyi varsin valoisa kuva kunnallispoliitikkojen harkintakyvystä ja halusta kantaa yhdessä vastuuta kaupungin tulevaisuudesta.
Yhteisymmärryksen rakoilulle esitettiin järkeviltä kuulostavia syitä, mutta yksikään kaupunginhallitusryhmiä edustanut paneelin jäsen tai vilkkaaseen keskusteluun osallistunut valtuutettu ei halunnut irtisanoutua tai haudata konsensuspolitiikkaa suoralta kädeltä. Eivät edes vasemmistoliiton edustajat, jotka korostivat oman profiilin noston tärkeyttä ja jotka ovat myös käytännössä toimineet oppiensa mukaisesti.
Pikemmin seminaari vahvisti käsitystä, että konsensuksen rakoilussa on ollut kyse syksyn kunnallisvaalitaistelusta, ajanmukaisesta yksilöllisyyden korostumisesta ja tavasta tehdä politiikkaa julkisuutta varten. Narsistista tanssia, luonnehti tällaista politiikantekoa osuvasti SDP:n Heikki Keränen.
Jotkut totesivat kaupunginhallituksen keskustalaista puheenjohtajaa Matti Pikkaraista myöten, että oman linjan korostamiseen pitäisi olla varaa konsensuksen sisällä. Valtuusto on ollut enimmäkseen yhteistyöhakuinen, Pikkarainen sanoi.
Kuin vakuudeksi halulleen puhaltaa yhteiseen hiilleen ainakin suurissa asioissa paneelin jäsenet antoivat yhden hyvin konkreettisen näytön: kaupunginhallitusryhmien jäsenet siunasivat käytännössä jo nyt maanalaisen pysäköintiluolan, jonka kaupunginjohtaja Kari Nenonen määritteli ensi vaalikauden yhdeksi suureksi kunnallispoliittiseksi asiaksi. Kolmen suurimman puolueen edustajien välille löytyi myös yhteisymmärrys toisesta vaikeasta asiasta, jätteenpolttolaitoksesta.
Fiksut lausunnot ja tahto eivät kuitenkaan riitä. Pitää olla myös kykyä muuttaa sanat teoiksi. Tarvitaan siis vahvaa johtajuutta, jotta uuden, nykyistäkin suuremman valtuuston kaikki jäsenet ymmärtävät, missä kulkee yksilöllisen politikoinnin ja yhteisvastuun välinen raja.
Kampanjoinnissa on lupa korostaa omaa linjaa ja hakea sille kannatusta vaaleissa. Vaalien jälkeen on kuitenkin edessä arki. Silloin nähdään, ettei yksikään puolue voi hallita Oulua yksin. Vastuullinen ehdokas tai puolue ei hakkaa kantaansa kiveen näissä oloissa, vaan jättää tilaa kompromisseille.