Varsinkin kokoomukseen, suurimpaan oppositiopuolueeseen, iski salaman lailla pääministeri ja puoluejohtaja Matti Vanhasen ohjausliike, jolla keskusta suuntaa tahtopolitiikasta yhteistyöpolitiikkaan. Oppositiolle olisi mukavaa, jos hallituspuolueet hutkisivat myös jatkossa toisiaan. Sitä hupia riittikin hallituksen alkutaipaleella niin, että tuiskeessa vaihtui pääministeri.
Asioiden hoidon kannalta on sentään ensiarvoista, että ministerit kykenevät kohtuulliseen yhteistyöhön. On kokoomuksellakin omia kokemuksia joustamisesta. Esko Ahon hallituksessa puolue huomasi tuon tuostakin käsittäneensä asioita aluksi väärin. Keskustalaiset kumppanit osoittivat ystävällisen jämäkästi uuden suunnan.
Jos keskusta olisi tahtopolitiikan kirkkaimpien oppien mukaan haastanut nykyisessä hallituksessa joka käänteessä sosiaalidemokraatit, misteristö olisi jo kupsahtanut nurin. Mikäli asiapolitiikka onnistuu, hallitus voi hyvinkin istua vaalikauden. Keskustan johtajasta kehkeytyy siinä sivussa keskeinen poliittinen hahmo. Se mahdollisuus maistuu valtaan pääsyä vartovasta oppositiosta tympeältä.
Kaksi peräkkäistä sateenkaarihallitusta opettivat, kuinka määrätietoinen yhteisymmärryksen hakeminen pitää koossa mahdottomaltakin vaikuttavan koostumuksen. Hankalaahan se monesti on. Paljon yksinkertaisempaa on repiä yhteistyö riekaleiksi. Vaikka keskustalla ja sosiaalidemokraateilla on vanhastaan vuosikymmenien kokemus yhteistyöstä, se ei paina mitään, jos puolueet pitävät riitoja yllä.
Siltä ei nyt vaikuta. Entiseen menoon verrattuna kuulosti huikealta esimerkiksi se, että keskustan uusi puheenjohtaja intoutui valtakunnallisessa radiolähetyksessä kehumaan Paavo Lipposta, demarien johtajaa, ylivertaiseksi ehdokkaaksi EU:n johtotehtäviin. Kylmiä tosiasioita katsoen Vanhasen perustelut olivat oikeita. Silti niiden esittäminen yllätti.
Yhteistyötä helpottaa se, että yksi politiikkaan ja yhteiskunnalliseen keskusteluun pitkään vaikuttanut asia on muuttunut ratkaisevasti. Keskustan ja sosiaalidemokraattien välillä ei ole enää kiistaa maatalouden tukemisesta. Siitä puolueet saivat aiemmin sytöt tuliseen riitaan. Kuluttajat ja tuottajat vyörytettiin vastakkaisiin asemiin vaalien alla, valittiinpa eduskuntaa tai kunnanvaltuustoja.
Nyt se on historiaa. Suomen vääntäessä EU:n kanssa kättä 141-artiklasta Lipponen kävi Brysselissä antamassa taustatukea keskustalaiselle maatalousministerille Juha Korkeaojalle. Sillä alalla yhteisymmärrystä täytyykin riittää myös jatkossa, varsinkin vuonna 2007, ovatpa hallituksessa mitkä puolueet tahansa. Ellei tukemisesta olla yhtä mieltä, vaarassa on oma ruuan tuotanto. Siitä on pidettävä kiinni. Se on aikojen myllerryksissä kaiken varan vakuutus. Yksikään maa maailmassa ei ole uskaltanut jättäytyä tuontiruuan varaan.
Niin hallituksen kuin oppositionkin penkit odottavat viime vuosien kokemuksen perusteella mitä tahansa puoluetta. Onhan siinäkin säännössä pakollinen poikkeus. RKP on kestohallituspuolue. Yhteistyöhenkisyydellä sekin on asemansa hankkinut. Puolue joustaa missä tahansa muussa, mutta jämäköityy aina, kun ruotsinkielen asemasta puhutaan.
Kokoomuksen oppositiotaival kesti edellisellä kerralla kaksi vuosikymmentä. Nyt puolueen johtoa harmittavat jo ensi kuukaudet. Vallan kahvasta irrottautuminen on katkeraa.
Se ainakin tiedetään, että enää ei ole ns. yleisiä syitä, jotka niin pitkään sulkivat kokoomukselta ovet hallitukseen, olipa vaalitulos mikä tahansa. Ratkaisijan paikalla ovat äänestäjät, kuten kansanvaltaan kuuluu. Silti hyvänkin äänisaaliin jälkeen puolueen kuin puolueen on onnistuttava myös hallitusneuvotteluissa.