Kevään vaalikentillä muutos näkyi jo. Tein ehdokastyötä Helsingin Lasipalatsin edustalla; takana kulissina Kiasma ja Mannerheim-patsas. Tuntematon keski-ikäinen mies iski otsalohkonsa lähelle omaani, viittilöi Marsalkan suuntaan ja alkoi vihahuutaa:
"Sinäkin s-nan kulttuurihippiäinen ja sivistyspelle jauhat p-kaa Euroopasta, muttet kunnioita Suomen historiaa ja sotapäälliköitä!"
En saanut sanottua, että mies vaahtosi Mannerheim-museon entiselle intendentille. Hoidin tehtävää nuorena maisterina 1980-luvulla eli aikana, jolloin Suomen Marsalkan puolesta puhui ääneen vain kourallinen suomalaisia.
Ilmapiiri on muuttunut Suomessa nopeasti 2000-luvulla. On vaikea tunnistaa, mistä maaperästä kasvavat koulusurmaajat, hommafoorumilaiset ja vaalikenttien kulttuurivihamieliset, joiden selkänahasta tuntuu puuttuvan yksi kerros: lähimmäisen kunnioittaminen ja hyvät tavat.
Ja nyt tämä Oslon kylähullu sekoitti pakan lopullisesti. Pohjoismainen lintukoto on murenemassa alta pois ja jäljet pelottavat.
Taustalla vaikuttaa syvä aatteellinen murros. Kun Eurooppa 1990-luvulla integroitui, yhdistyivät myös historiat ja ideologiat. Kasvoi räjähtävä cocktail, johon sekoittuivat uusnationalismi, oikeistopopulismi, etninen puhdasoppisuus ja islam-kauhu.
Ydinideologiaa hierotaan tänään "Gates of Vienna" -nimisellä blogisivustolla. Sen logokuva - keisarillisen Wienin silhuetti - viittaa vuoteen 1683. Tuolloin Itävalta, Habsburgit ja kootut sotavoimat torjuivat ottomaanien etenemisen Eurooppaan.
Euroopan talouden hajaannusta on seurannut arvopohjan murentuminen. Nationalismin nousu toi sirpaleisuuden. Nykytilanne hämmentää monia, eikä historiastakaan ole avuksi. Maanosan menneisyydessä kun on ammennettu kahdesta laarista tasatahtiin.
Toisesta löytyvät sodat, vallankumoukset, terrorismi, teloitukset, kommunismi ja fasismi. Toisessa ovat antiikin jälkivaikutus, valitus, tieteet, modernisaatio, rauhantahtoisuus ja solidaarisuus.
Tänään dialogi on vaikeaa. Eurooppalaisen yhtenäiskulttuurin tilalle ovat tulleet uudet heimot ja alakulttuurit. Populistit löytävät vihan kohteen viher-vasemmistosta. Protesti ei nyt ole tuotantovoimiin sidottua (marxilaisuus) tai luokkaeroista lähtevää (sosialismi), vaan kumpuaa syvemmistä nationalismin myyttisistä virroista.
Ranskan vallankumouksesta läntien kansakunta ja valtio ovat kulkeneet rinta rinnan. Vanhoista imperiumeista irtosi kansakuntia valtioiksi. Pienet ruhtinaskunnat yhdistyivät Saksassa ja Italiassa. Kansallisuusajattelu vaikutti monarkioissa, kuten Ruotsissa, Tanskassa, Belgiassa ja Alankomaissa.
Meillä Pohjoismaissa yhdistävä tekijä oli pitkään valtiollistuminen. Unionin osana (Norja) tai suuriruhtinaskuntana (Suomi) saivat oman hallinnon, koulutusjärjestelmät ja politiikan. Yhteinen tavoite oli valtiokehitykseen samastuminen.
Eurooppalaisen sosiologian klassinen ajattelu on korostanut yhteiskunnallisen kehityksen ja yhteisöllisyyden vuorovaikutusta. Se on tätä romantiikka, kuuluisaa Gesellschaftia ja Gemeinschaftia, kuten pitkän saksan lukijat tietävät.
Hyvät yhteisöt muodostuvat vuorovaikutuksessa ja neuvotellen, parasta poliittista ratkaisua hakien. Huonot ajautuvat kriisiin ja menevät lukkoon, hakeutuvat omiin maailmoihinsa.
Aikamme suurin haaste ei ole EU:n mahdollinen epäonnistuminen vaan eurooppalaisen valtion kriisiytyminen. Valtio on meillä Pohjoismaissa ollut kansalaisen paras ystävä, jonka ympärille yhteisöllisyys, kollektiiviset symbolit ja rituaalit, kansalaistoiminta sekä politiikka ovat kietoutuneet.
Valtion alasajo on ollut tosiasia jo kaksi vuosikymmentä eikä loppua näy. Kun valtiollisuus väistyy, tilalle tuntuu nousevan sumea ja ahdasmielinen kansakunta-ajattelu. Sen jäljet pelottavat, ja sopii kysyä: oliko Norjan isku ensimmäinen askel sodassa valtiota vastaan?