Kirkko on joutunut viime päivinä karsaasti kokemaan, mitä yhteisöllisyyden mureneminen merkitsee. Samalla arvojohtajuus siirtyy niille, jotka ottavat rohkeasti kantaa.
Kirkon yhteisöllinen voima murenee nopeaa vauhtia. Ylen Ajankohtaisen kakkosen tämänviikkoinen keskusteluilta homoista on rokottanut pahasti kirkon jäseniä. Kirkosta on ohjelman seurauksena eronnut tuhansia ihmisiä. Ripeä eroamistahti alkaa vähitellen näkyä myös kirkon tuloissa.
Tuoreen kirkosta eroamispiikin syynä on tv-ohjelmassa esiintyneet jyrkät kannat homokeskusteluun. Kun kirkosta voi erota netissä nappia painamalla, on eroaminen pikaistuksissa mahdollinen siltä istumalta.
Laajemmin kirkosta eroamisbuumi heijastaa pikemminkin sitä, että kirkko, kuten moni muukin perinteinen yhteiskunnan arvo ja tukipilari, on menettämässä asemaansa ja merkitystään. Yhteisöllisyys, sitoutuminen ja välittäminen on vähentynyt ja tilalle on tullut välittömän hyödyn ja mielihyvän tavoittelu, yksilöllisyys, itsekeskeisyys ja itsekkyys.
Kaiken yläpuolelle asettuva kirkko ei ole onnistunut vakuuttamaan jäseniään siitä, että se kulkisi arjessa aidosti ihmisten rinnalla. Varovaiset kannanotot ja hiljaisuus polttaviin ajankohtaisiin kysymyksiin ja myös kirkon piirissä ilmenevä vahva uskonnollinen vastakkainasettelu vieroittavat tavallista kirkkokansaa.
Kun kirkon esipaimenet pysyvät hiljaa tai antavat ympäripyöreitä vastauksia, nousevat ääripäät keskustelun ytimeen ja riepottavat kirkkoa. Kysymys naispappeudesta ei ole päästänyt kirkkoa otteestaan ja nyt kirkon kantaa homopareihin pidetään joko liian konservatiivisena tai liberaalina.
Kirkko on hukkaamassa mahdollisuutensa arvojohtajuuteen, kun se vaikenee. Tilan täyttävät uudet valepiispat ja -papit. Kirkko on perinteisesti kuulunut ihmisten elämään, joko lähellä tai etäällä. Se on kuitenkin ollut siellä jossain, luonut turvallisuuden tunnetta ja vakautta. Sen puoleen on käännytty viimeistään elämän keskeisissä käännekohdissa, kun mennään naimisiin, kastetaan lapset ja haudataan omaiset.
Kirkolla on hallussaan vahva sosiaalinen pääoma, jota sen tulisi käyttää rohkeasti. Kirkko on kuitenkin varonut ottamasta arvojohtajan osaa, joka sille luontevasti on tarjolla. Kirkko ei ole hoitanut leiviskäänsä kunnolla, kun se on keskittynyt vaikenemaan.
Varsinkin vaikeina aikoina kirkolta on lupa odottaa linjauksia ja käytännön työtä lähimmäisen hyväksi. 1990-luvun laman aikana kirkko siirtyi piirun verran enemmän ihmisten arkeen ja avusti köyhiä. Kirkon piiristä kuultiin myös yhteiskunnallisia kannanottoja hädänalaisten puolesta. Nyt sellaista ääntä ei kuulu.
Kirkko on nyt joutunut eturintamaan vastaamaan, mitä yhteisöllisyyden oheneminen tarkoittaa. Sama ilmiö velloo muuallakin. Koulu ja kodit pallottelevat kasvatusvastuutaan, omaisista ei huolehdita, asukkaat välttelevät pihatalkoita ja pelaajat jättävät urheiluseuran tappion hetkellä.
Kyseessä on saman ilmiön eri puolet. Siinä mielessä meillä jokaisella on rehellinen peiliin katsomisen paikka. Eletään ihmisiksi ja kannetaan vastuuta myös toisista.