”Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin. Yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot”, kirjoittaa runoilija V.A. Koskenniemi tunnetussa runossaan.
Siihen on paha sanoa mitään. Näinhän se on.
Mutta siinä syntymän ja kuoleman välissä on vuosia ja vuosikymmeniä, joiden toivoisi täyttyvän muusta kuin yksinäisyydestä, toiseudesta ja elämäntilasta, joka ei ole vapaaehtoinen.
Tuore Tampereella tehty nuorisokysely paljasti, että kouluissa nuoria paitsi kiusataan paljon, mutta he kokevat itsensä myös yksinäisiksi. Kokemus yksinäisyydestä kasvaa, jos nuorella ei ole yhtään läheistä tai luotettavaa ystävää.
Tuskin tulee vedettyä mutkia liian suoraksi, jos sanoo, että sama pätee aikuisiin.
Meillä Suomessa on iso joukko ihmisiä, joiden elämässä ei ole yhtään ihmistä, jonka kanssa keskustella, käydä vierailulla tai vaihtaa kuulumisia kahvikupin edessä.
Kansainvälisistä tutkimuksista tiedetään, että yksinäisyys ei ole vaaraton ystävä.
Yksinäisyyden terveysvaikutukset voivat olla tappavia, puhumattakaan sen sosiaalisista vaikutuksista. Kun kavereita ei ole, ei ole ketään kenen kanssa jutella tai vaihtaa kuulumisia ja pistää maailmaa ja omia ajatuksiaan ojennukseen.
Kun on pitkään yksin, pää täyttyy ajatuksista, jotka eivät suinkaan paranna ihmisen itsetuntoa ja minäkuvaa.
Kasvaakseen ja kehittyäkseen ja iloitakseen elämästä sen kaikissa väreissä ihminen tarvitsee toisen ihmisen seuraa.
Yksinäisyyden noidankehän katkaiseminen on vaikeaa. Mitä kauemmin ihminen on kokenut olevansa yksin, sitä vaikeampaa on lähteä tutustumaan uusiin ihmisiin.
Eikä tilannetta helpota sekään, että varsinkin aikuisiällä uusien ihmissuhteiden luominen voi olla hyvinkin vaikeaa. Ollaan liian kiireisiä tai niitä omia ystäviä on jo tarpeeksi, eikä uusille ole tilaa.
Yksinäisyyden yhteiskunnallisia vaikutuksia tutkinut sosiologian professori Juho Saari on todennut, että yksinäisyys on 2010-luvun merkittävämpiä yhteiskunnallisia kysymyksiä.
Yksinäisyys ei ole enää yksityisasia, vaan kyse on yhteiskunnallisesta asiasta, minkä seuraukset näkyvät esimerkiksi sosiaali- ja terveysmenoissa.
Yksinäisyyden poistamiseksi tai helpottamiseksi ei ikävä kyllä ole taikasauvaa.
Sosiaalinen media voi helpottaa yksinäisyyttä hieman, mutta aidon ja läheisen ystävyyssuhteen korvaajaksi siitä ei ole.
Netissä voi jutella niitä näitä ja hakea pika-apua ongelmiinsa, mutta kahvit kasvotusten ovat aivan omaa (luksus)luokkaansa.
Hyväkään Facebook-keskustelu ei yksistään lämmitä sen jälkeen kun tietokoneruudun kelmeä valo on sammunut.
Vaikka yksinäisyyteen ei ole täsmälääkettä, orastavasta paremmasta kertoo se, että yhteisöllisyys on nousemassa uuteen arvoonsa.
Yhteisöllisyydessä toteutuu ideaalinen ajatus siitä, että loppupeleissä meidän on elettävä yhdessä – toistemme vioista ja kulmakivistä huolimatta.
Yhteisöllisyys ja tosielämässä tapahtuva kanssakäyminen ovat oivia lääkkeitä laittamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin ja kokemaan asioita yhdessä.
Yhteisöllisyys kasvattaa empatiaa ja myötätuntoa, joita meistä jokainen tarvitsee.
Yhteisöllisyyttä voi kukin toteuttaa, miten parhaaksi katsoo.
Sekin riittää, että juttelee ihmisten kanssa kaduilla ja lähikaupassa tai siellä missä heihin törmää. Ja voin vakuuttaa. Kun sille tiellä uskaltautuu, on aina itse saamapuolella.
Suurin osa suomalaisista ovat mukavia ja ystävällisiä ihmisiä. Nauravaisia ja puheliaita.
Eikä juttelun aloittamiseen tarvita paljon. Hyvä alku on sekin, että alkaa tervehtiä naapuriaan.
Kolumni