Kirjoittaja on Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja.
Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva kokosi viime viikolla suomalaisia vaikuttajia keskustelemaan suomalaisen tietoyhteiskunnan kriisistä. Tilaisuuden teema oli tietoisen herättelevä. Kansainvälisillä tietoyhteiskuntamittareilla olemme taantumassa rytinällä viime vuosikymmenen huipputasolta. Muun muassa YK:n vuonna 2008 julkaisema uusin e-indeksi, joka mittaa ict-teknologioiden hyödyntämistä julkisessa hallinnossa ja palvelutuotannossa antaa Suomelle tällä hetkellä sijaluvun 15.
Merkille pantavaa on, että vertailun mitalisijat menevät muille Pohjoismaille; kulta Ruotsiin, hopea Tanskaan ja pronssi Norjaan. Viron sijoitus on noussut kolmessa vuodessa yhtä paljon kuin Suomen laskenut ja Virokin kirii jo Suomen ohi sijaluvulla 13. Evan tilaisuudessa eräs merkittävä vaikuttaja kiteyttikin kokemuksensa juuri päättyneeltä Etelä-Korean matkaltaan sitaattiin Tuntemattomasta sotilaasta: "Ne jyrää meitin!"
On seikkoja, jotka vaikeuttavat mittareiden soveltuvuutta kunnolliseksi vertailuaineistoksi. Pari esimerkkiä mainitakseni: kun muualla katsotaan, kuinka vaikkapa verohallinnon kanssa voi asioida sähköisesti, meillä päädyttiin lopettamaan kansalaisten veroilmoitukset tykkänään ja siirryttiin veroehdotusmenettelyyn. Kun muualla vertaillaan, saako virkatodistuksen maistraatista internetin välityksellä, meillä tällaisista hallinnollisista proopuskista on ylipäätään luovuttu.
Vaikka lieventäviä tekijöitä on, emme kuitenkaan saa sulkea korviamme ja ummistaa silmiämme tosiasioilta. Suomalaisen informaatioyhteiskunnan kehitys on pysähtynyt ja jotain suurta on tehtävä ja nopeasti, että pääsemme jälleen kuromaan edelläkävijöiden kaulaa umpeen.
Tuottavuuden parantaminen, palvelujen kehittäminen sekä hallinnon modernisointi teknologiaa hyödyntämällä ei tietenkään itsessään ole homman juju. Teknologialla voi olla vain ja ainoastaan välinearvoa, mutta välineenä ict-teknologian hyödynnettävyys on vertaansa vailla. Pienilläkin uudistuksilla voidaan saada aikaan merkittäviä säästöjä, vieläpä niin, että kansalaisten palvelutaso samalla paranee.
Sitran arvion mukaan esimerkiksi niin sanousta kunta-ict -hankkeesta, jolla kuntien yhteistyötä ict-hankinnoissa lisättäisiin, saataisiin vähintäänkin kolmen miljardin euron säästöt seuraavien viiden vuoden aikana. Toisaalta teknologialla säästyy muutakin kuin rahaa. Jo kymmenen paperisen laskun siirto sähköiseksi hillitsee kasvihuonekaasuja määrällä, joka vastaa yhtä säästynyttä neliömetriä sademetsää. Siitä huolimatta laskuja lähetetään Suomessa edelleen vuosittain noin 500 miljoonaa kappaletta, joista vain pieni, tosin alati kasvava, osa sähköisesti.
Mitä sitten kvanttihyppy tietoyhteiskuntakehityksessä vaatisi? On monta asiaa, johon sekä yksityisen että julkisen sektorin tulee ryhtyä. Eräs koko Suomen kannalta tärkeimpiä haasteita on kuitenkin asenne. Muualla maailmassa yhteiskuntaa ja sen toimintoja viedään vauhdilla "pilveen", joksi internetissä tapahtuvaa tietojenkäsittelyä on tapana kutsua.
Suomessa taas eletään enemmänkin perinteisissä pilvilinnoissa. Meillä tunnutaan edelleenkin uinuvan eikä sisäistetä kuinka suuresta asiasta tämän päivän ja tulevan kilpailukyvyn kannalta on kyse. Kyse on paljon muustakin kuin uuden teknologian hyödyntämisestä arjessa. Kyse on koko maailmantalouden muuttumisesta teknologiaintensiiviseksi.
Oleellista on tuottavuuden kehitys, tapahtuipa se millä sektorilla tahansa. Muun muassa ekonomisti Paul Krugman on kirjoittanut tästä vastineena väitteille, että kilpailukykyisen vientisektorin tuella, Krugmanin tutkimuksessa Japanissa, voidaan pitää yllä tehotonta, työllistävää, kilpailulta suojassa olevaa kotimarkkinasektoria. Krugman osoitti, että kansantalouden pärjäämisen kannalta on aivan samantekevää, millä sektorilla tuottavuus saadaan korkeaksi.
Olen vakuuttunut siitä, että maamme tulevaisuus on ennen kaikkea palveluteollisuudessa. Toki palveluitakin viedään, joten itse asiassa meidän tulisi puhua uudentyyppisestä vientiteollisuudesta. Toisaalta perinteinen vientiteollisuuskin pyrkii muuntumaan entistä enemmän palvelujen kuin fyysisten tuotteiden myyjäksi. Keskeistä on, että Suomi pyrkii globaalissa arvoketjussa korkeammalle ja kehittää uudet tukijalkansa palvelu- ja tietoyhteiskunnan puolelta. Muun muassa asiansa hyvin globaalin kriisin syövereissäkin hoitanut suomalainen finanssiala edustaa uuden liiketoiminnan osaamisen alueella maailman eturintamaa. Se on valmis siirtymään tukitoiminnosta strategiseksi toimialaksi.
Myös koulutusjärjestelmämme on elettävä ajassa. Evan seminaarissa puhunut nuori yrittäjä kiteytti koulutuksen suurimman haasteen oivallisesti yhteen lauseeseen: meidän on siirryttävä ongelmien ratkaisijoista ongelmien määrittäjiksi. Hänen teesinsä oli, että siinä missä viime vuosikymmenellä vielä koulutettiin ongelmien ratkaisijoita, nyt pitäisi kouluttaa ennen kaikkea ongelmien määrittelijöitä, "yhteiskunnallisia tarvediagnostikkoja".
Pointti on siinä, että palvelutoiminnan siirtyessä pilveen me emme enää - ainakaan tämänhetkisillä avuillamme - tule pärjäämään edes ratkaisubusineksessä, jossa merkitsevät koodaamistaitoisten ihmisten suuret volyymit ja äärimmäinen kustannusherkkyys. Mutta ongelmia me voisimme osata määritellä ja jopa rakentaa prosessit, joilla ratkaisut tuotetaan. Diagnoosi resepteineen voidaan sitten vaikka ulkoistaa muulle maailmalle tuotettavaksi.