Koululaitos on yrittänyt sivistää Suomen kansaa toistasataa vuotta. Samalla, kun se on opettanut jukuripäisimmät Jukolan Jussitkin lukemaan ja laskemaan, se on kasvattanut ihmisistä kelpoja kansalaisia. Silloinkin, kun isät ja äidit tekivät työtä vielä kotipiirissä eivätkä välttämättä ymmärtäneet koulunkäynnin arvoa ja merkitystä.
Viime vuosikymmeniä on vallannut ajatus, että koulun tehtävä on vain opettaa ja vanhempien kasvattaa. Tämä on tapahtunut aikana, jolloin työelämä on kokenut rajun muutoksen. Yhä useammat vanhemmat ovat työssä kodin ulkopuolella, ja perherakenne on muuttunut sitten koulun alkuaikojen.
Koulun ja kodin yhteistyöstä on puhuttu pitkään. Useimmiten se on jäänyt puheiden tasolle, kuitattu parilla vanhempainillalla. Koululaisten ongelmien sanotaan lisääntyvän koko ajan: masennus ja käytös- ja tarkkaavaisuushäiriöt ovat yleisiä.
Ei ole ihme, että asiasta huolestuneet aikuiset ovat polkaisseet alulle erilaisia "eletään ihmisiksi" ja "koko kylä kasvattaa" -hankkeita. Kasvatus koetaan kaikkien yhteiseksi asiaksi.
Samaan aikaan, kun opettajille vaaditaan mahdollisuutta tarttua tomerammin niin sanottuihin häirikkötapauksiin, koulu odottaa kotien ottavan jämäkämmän vastuun lapsista. Vastaavasti kodeissa kysytään, missä vaiheessa koulu luopui kasvattajan roolistaan.
1990-luvun lama ja sen paikkaamiseksi tehdyt paniikkiratkaisut heijastuvat kouluelämään nyt. Tuolloinhan luokkakokoa kasvatettiin, avustavaa henkilökuntaa vähennettiin, erityisopetusta leikattiin ja kerhoja lakkautettiin. Myös taito- ja taideaineet saivat tehdä tilaa tietopuolisille aineille.
Näin syötiin koulun omia eväitä antaa lapsille muutakin kuin tietopuolista opetusta. Kova tieto voitti sellaiset pehmoaineet ja toiminnat, joilla on kuitenkin tärkeä tehtävä lapselle itsensä ilmaisemiseksi sekä tunteiden purkamiseksi ja hallitsemiseksi.
Levottomuuteen ja pahaan oloon haetaan usein ratkaisua pelkästään häirikköoppilaasta. Yleinen pahoinvointi on harvoin yhden aikaansaama. Paljon suurempi merkitys on lasten yksinäisillä aamuilla ja iltapäivillä, jotka horjuttavat turvallisuuden tunnetta ja saavat aikaan pahaa oloa.
Jos verrataan yhteiskunnan muuttumista koulun kehitykseen, ristiriita on melkoinen. Koulupäivä näyttäytyy perusrakenteeltaan hyvin samanlaisena kuin se on ollut aina. Perheiden muuttunut tilanne ei heijastu siihen juuri millään lailla. Lieveilmiöistä niin koti kuin koulukin saavat osansa.
Ensiaskeleet, joita tällä hetkellä otetaan kokopäiväkoulun kehittämiseksi, ovat tervetulleita yrityksiä hakea ratkaisua lasten pahoinvoinnin taustalla olevaan turvattomuuteen puuttumalla aikansa eläneeseen rakenteeseen. Pieni Karjulan kyläkoulu Sievin Kiiskilänkylällä on tässä työssä eturintamassa.
Karjulan koulussa päivä on venytetty neljään saakka kestäväksi. Sitä ei ole ahdettu täyteen tietoaineita, vaan päivä jakautuu opetukseen, valvottuun yhdessäoloon ja kerhotoimintaan. Näin lapsilla on mielekästä tekemistä eikä heidän tarvitse olla yksin kotona pitkiä iltapäiviä.
Koulupäivän rakenteen muuttaminen vaatii luutuneiden asenteiden ravistelua ja lainsäädäntöä, joka antaa kaikille koululaisille oikeuden turvalliseen koulupäivän jälkeiseen vapaa-aikaan. Vastuuta aamuista ja iltapäivistä ei voida sysätä vapaaehtoisjärjestöille, vaan sen tulee kuulua kunnalle osana opetuksen järjestämistä.