Suomen notkahdus korruptiovertailussa heikentää poliittisen järjestelmämme hyväksyntää. Vielä suurempi uhka syntyy kuitenkin kasvavan työttömyyden ja julkisten palvelujen karsinnan vuoksi.
Kaksi vuotta sitten ykkösenä, vuosi sitten viidentenä, nyt kuudentena. Transparency Internationalin vertailujen perusteella Suomea on voitu monena vuonna kehua maailman vähiten korruptoituneeksi maaksi. Enää ei voi, kiitos tänä ja viime vuonna paljastuneiden vaalirahoituskäytäntöjen.
Suomen sijoitus ei ole huono listalla, jolla kuitenkin on 180 maata. Lähinaapurissamme idän puolella on valtio, jonka sijaluku on 146.
Aiempaan verrattuna tulos on silti ikävä. Vääränsuuntainen kehitys kannattaisi nikottelematta tunnustaa, eikä kiemurrella siitä irti pohtimalla esimerkiksi Transparency-järjestön korruptiomääritelmän oikeellisuutta.
Suomen mainetta maailman silmissä on pyritty varjelemaan vuosikymmenten ajan. Nyt syntyvä naarmu ulkoisessa kuvassa ei ole syvä. Esimerkiksi ulkomaisten investoijien silmissä tuskin on suurta merkitystä sillä, onko jokin maa kyseisen listan neljäs vai kymmenes.
Tutkimustuloksen painavimmat seuraukset voivatkin näkyä Suomen sisällä. Tulos voi synnyttää uuden lohkeaman Suomen poliittisen järjestelmän hyväksyntään eli legitimiteettiin. Kun suunta korruptiovertailussa on alaspäin, se on helppo lukea niin, että nykyiset päättäjät ovat mädännäisempää joukkoa kuin entiset.
Näin tuskin oikeasti on, nykyiset poliitikot vain ovat paljon paahtavammassa läpivalaisussa kuin aiemmat. Kun päättäjiä arvioidaan kuitenkin tässä ja nyt, entisten aikojen rötöksiä ja rötöstelijöitä harvemmin muistetaan.
Suomi kärsii jo talouskriisistä, joka takuuvarmasti tuo lähikuukausien aikana yhteiskuntaan lisää työttömiä ja katkeruutta. Tällä hetkellä työttömyyden ryöpsähtämistä jarruttavat vielä valtion kyky elvyttämiseen, yritysten halu pitää kannattavuusrajoille asti kiinni osaavimmasta väestään ja suurten ikäluokkien alkanut eläköityminen.
Talouden käänteen tulolla alkaa kuitenkin olla kiire. Jos toipuminen viipyy, valtion kyky tukea työllisyyttä hiipuu ja köyhtyvien kuntien kyky tarjota palveluita heikkenee entisestään.
Suomalaiseen perinteeseen ei kuulu katumellakointi tai päättäjien fyysinen uhkaaminen, ja hyvä niin. Viime laman aikaan pääministerin ja valtiovarainministerin näköiset nuket hirtettiin eduskuntatalon edustalle, mutta sen pitemmälle ei julkisessa uhkailussa menty. Päähän potkitut eivät meillä tapaa nousta vastarintaan vaan jäävät nuolemaan haavojaan hiljaa, vähitellen syrjäytyen.
Poliittisen järjestelmän voi kyseenalaistaa monella tavalla. Suomessa äänestysaktiivisuuden laskua on selitetty sillä, että yhteiskunta on kansalaisten mielestä jo "valmis", ja asiantilaan tyytyväiset eivät jaksa lähteä uurnille. Voi yhtä hyvin kysyä, missä määrin passiivisuutta selittää jo nyt voimattomuuden tunne ja epäusko järjestelmän oikeudenmukaisuuteen.
Talouslamasta ja julkisen vallan heikentyvästä kyvystä huolehtia kansalaisista syntyy pahimmassa tapauksessa yhdistelmä, joka vie Suomen pitkään ja syvään taloudelliseen ja henkiseen kriisiin. Maailmalla tällaisesta kierteestä tunnetaan esimerkkejä.
Kun maassa torjutaan lamaa, pitäisi samalla pystyä luomaan kansalaisille näkymä paremmasta. Löysiä lupauksia ei tarvita, mutta rohkaisevia suunnannäyttäjiä kaivataan nyt kipeästi.