Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.
Yliopistoissa on syttynyt kärkevä riita palkkauksen uudistamisesta. Kamppailua ei kuitenkaan käydä parempien palkkojen puolesta kuten yleensä. Nyt taistellaan järjestelmää vastaan, joka kyllä lupaa taloudellisia kannustimia, korkeampia palkkoja ja tehokkuutta. Todellisuudessa se uhkaa lamauttaa tiedeyhteisön luovuuden, kasvattaa byrokratiaa ja heikentää tutkimukselle välttämätöntä riskinottokykyä.
Uuden palkkausjärjestelmän tuhannet vastustajat eivät ainakaan ensisijaisesti pelkää reformin johtavan eriarvoisuuden tai kilpailun lisääntymiseen, toisin kuin lehdistössä on oletettu.
Itse asiassa eriarvoisuus, kiivas kilpailu ja ankara tuloshakuisuus ovat yliopistoissa aina olleet toiminnan luonteeseen sisäänrakennettua arkipäivää.
Eriarvoisuus on kuitenkin ennen muuta argumenttien eriarvoisuutta: tieteen yksi perussääntö on, että argumentti voittaa auktoriteetin ja hierarkkisen valta-aseman.
Kilpailua käydään tutkimustuloksilla, joilla toki on merkitystä virkoja ja siten parempia palkkojakin tavoiteltaessa. Tuloshakuisuus puolestaan kohdistuu totuuden ja tieteellisten löytöjen etsimiseen, eikä tässä aherruksessa ole ollut tapana ylityötunteja laskea.
Kiistan syyt ovat syvemmällä. Tuhannet yliopistolaiset vierastavat uuden palkkausjärjestelmän logiikkaa, joka saattaa toimia hyvin sellutehtaassa ja autokaupassa, mutta on vaarassa johtaa koko yhteiskunnan etujen kannalta tuhoisiin seurauksiin yliopistoissa.
Tätä kritiikkiä ei kannata ohittaa luokittelemalla se vain tyypilliseksi akateemiseksi hienohelmaisuudeksi, olkoonkin että myrsky palkkausuudistuksen ympärillä heijastelee myös vuosien mittaan patoutunutta tyytymättömyyttä.
Palkkausreformista näyttääkin osin tulleen viimeinen pisara hallintotehtävien kasautumisen, toistuvien arviointien, päällekkäin toteuttavien muutoshankkeiden ja niukan, lyhytjänteisen rahoituksen turhauttamille yliopistolaisille.
Työn ilo ja aidot mahdollisuudet perustehtävien hoitamiseen ovat hyvää vauhtia hupenemassa kafkamaiseen kyykkyhypyttämiseen, jollaiseksi viime vuosien kaiketi hyvää tarkoittavat mutta todellisuudessa näennäispuuhastelua ja byrokratiaa kasvattaneet "uudistukset" on yliopistoväen parissa koettu.
Tuntumaa uuden palkkausjärjestelmän edustamaan logiikkaan on ehditty saada jo valtion nykyisessä rahanjakopolitiikassa. Yliopistoille myönnetyt määrärahat on aivan liian vahvasti sidottu tohtoritutkintojen määrään ja muihin reaalisosialismista tuttuihin mittareihin. Jäljet pelottavat.
Asiaa ei lainkaan auta, että sekä rahanjakopolitiikka että palkkausuudistus on kuorrutettu oikeaoppisella markkinaretoriikalla. Sen avulla järjestelmistä on ehkä saatu poliittisesti läpäisykykyisiä, mutta julkilausuttuja tavoitteita niillä ei edistetä, päinvastoin.
Helsingin kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen professori Pertti Haaparanta on esittänyt asiasta vilkkaan verkkokeskustelun yhteydessä näkökohtia, jotka kannattaa toistaa.
Haaparannan teesit ovat tiivistettävissä seuraavasti:
Ensinnäkin uusi palkkausjärjestelmä ohjaa tutkimusta turvallisille urille pois todellisten tulosten vaatimasta rohkeasta riskinotosta.
Toiseksi se rajoittaa ajatusten ja tiedon liikkuvuutta akateemisessa yhteisössä, vähentää siten ideoiden vaihdon kannustimia ja alentaa näin yliopistojen tuottavuutta.
Lisäksi systeemi ei oikeasti toimi myöskään oikeana kannustinjärjestelmänä.
Vanha palkkaussysteemikään ei ole ollut taloudellisesti kannustava tarjotessaan esimerkiksi professoreille suurin piirtein yhtä suurta palkkaa tuotteliaisuudesta riippumatta. Toisaalta kukaan ei kai tutkijauralle lähdekään rahankiilto silmissä.
Tätäkin tärkeämpää yhteiskunnan kokonaisedun kannalta on, että varma vaikka vaatimatonkin palkka on sallinut tutkimustoimintaan aina kuuluvan riskinoton ja epäonnistumisen. Uudessa järjestelmässä riskejä on palkkakehityksessä mukana pysyäkseen kavahdettava.
Ideoiden ja tiedon vapaa liikkuvuus törmää puolestaan uuden palkkaustavan pistelaskusysteemiin. Jos ja kun palkka riippuu henkilökohtaisesta suoriutumisesta, jota mitataan julkaisuilla ja sitaatti-indekseillä, yksilön kannalta ei ole järkevää esitellä ajatuksiaan yleisesti. Vaaranahan silloin on, että joku toinen ehti hyödyntää ne nopeammin.
Vakava seuraus on, että yhteisön henki tulehtuu, tuloksellisuus heikkenee eikä yhteiskunta saa aiempaa parempaa vastinetta tutkimukseen ohjaamille rahoilleen.
Kaiken huipuksi järjestelmästä uhkaa tulla aiempaakin kaavamaisempi, kun kauniilta näyttävä arviointi- , vaativuus- ja suoriutumisluokittelu ei kuitenkaan käytännössä toimi. Ihmiset asetetaan luokkiin aiemman asemansa ja niiden ounastelujen perusteella, joita kuvitellaan opetusministeriön tavoittelevan. Kenenkään palkka ei laske, mutta ei myöskään nouse, sillä uutta kipeästi tarvittavaa rahaa ei ainakaan havaittavaksi asti tule.
Se mitä suuremmalla varmuudella saadaan, on sen sijaan aistittavissa. Uusi järjestelmä luo hyvät kannustimet akateemista yhteisöä rapauttavalle valtataistelulle, jota on muutenkin riittävästi.
Epäilen suuresti, että yliopistojen uusi palkkausjärjestelmä on kopioitu 1980-luvun puolivälin Kansallis-Osake-Pankista. Kovin tutulta se joka tapauksessa tuntuu. Tutut ovat tuloksetkin. Kansallispankkia ei enää ole.