Kosovon albaanien ja serbien yhteiselo vaikuttaa yhä mahdottomalta, vaikka sodan päättymisestä on kohta kahdeksan vuotta. Myöskään serbien paluumuutto ei ole onnistunut suunnitelmien mukaan. Pakoon lähteneistä on palannut vain muutama prosentti. Takaisin tulijoita on vuosi vuodelta vähemmän.
Drita Alaqi, 31, hörppää mustaa kahvia ja sytyttää tupakan tutussa kahvilassa kotikaupungissaan Prizrenissä. Paikallisen tavan mukaisesti musiikki pauhaa kovaa, paksu savu ajelehtii ilmassa ja pöydissä istuu pääasiassa miehiä.
"Minulle monikulttuurinen elinympäristö on elinehto, ilman sitä en voisi hengittää", Drita sanoo imaisten pitkät henkoset tupakastaan.
"Mutta serbit ovat eri asia. Näin ja koin sodassa (Kosovossa 1998-1999) sellaisia hirveyksiä, että henkisten haavojeni umpeutuminen kestää vielä kauan. Tarvitaan ainakin sukupolvi ennen kuin albaanit ja serbit kykenevät elämään rinnakkain", Drita sanoo painokkaasti.
Sisar pakeni Suomeen
Drita Alaqin äiti on etniseltä taustaltaan turkkilainen, isä albaani. Perheessä on seitsemän lasta, Drita on heistä nuorin. Kotona puhutaan turkkia, jota kuulee puhuttavan yleisesti myös Prizrenin kaduilla.
Lähellä Makedonian ja Albanian rajaa sijaitseva Prizren oli Kosovon kulttuurin keskus ottomaanien vallan aikana. Siellä elää albaanienemmistön ja turkkilaisvähemmistön lisäksi myös bosniakkeja, serbejä ja romaneja.
Yksi Dritan sisarista on asunut Suomessa vuodesta 1991, jolloin albaaneilta käytännössä riistettiin yhteiskunnalliset oikeudet Slobodan Milosevicin kumottua Kosovon autonomian. Albaanit potkittiin työpaikoiltaan ja heidät korvattiin Serbiasta ja muualta entisestä Jugoslaviasta sinne houkutelluilla serbeillä.
"Meistä tehtiin toisen luokan kansalaisia. Mutta se ei vielä ollut mitään siihen verrattuna, mitä tapahtui 1998-1999. Kun serbit eivät löytäneet albaanimiehiä, he tappoivat naisia ja lapsia. Menetin sodassa serkkuni eikä hänen ruumistaan ole vieläkään löydetty", sanoo vuosikausia kansainvälisten järjestöjen tehtävissä työskennellyt Drita Alaqi.
Tuhotaan vain
Länsi-Kosovosta Gjakovasta (serbiaksi Djakovica) kotoisin oleva ja Pristinassa lääketiedettä opiskeleva albaani Sefedin Haxhia, 24, on Drita Alaqia hieman luottavaisempi. Ehkä se johtuu hänen kokemuksistaan.
Gjakova tunnetaan Kosovossa albaanipatrioottien kotiseutuna, ja se tuhoutui pahoin sodassa. Sefedinin perheen kärsimykset jäivät kuitenkin vain aineellisiksi. Haxhiat pakenivat sodan jaloista satojentuhansien muiden albaanien tavoin rajan yli Albaniaan.
"En näe mitään järkevää syytä, miksi serbien olisi lähdettävä, kun Kosovo itsenäistyy tavalla tai toisella", Sefedin sanoo.
Sefedin Haxhia vieraili äskettäin Belgradissa kosovolaisen nuorisoryhmän mukana. Paljon matkustelevana hän on törmännyt serbeihin muuallakin. Kokemukset kanssakäymisestä vaihtelevat.
"Joidenkin kanssa olen ystävystynyt, joillakin on hyvin outoja käsityksiä Kosovosta ja albaaneista. Belgradin valtiolliset tiedotusvälineet manipuloivat serbejä valtavasti", hän sanoo.
Sefedin Haxhia ihmettelee yhtä lailla Vetvendosja-liikkeen johtajan Albin Kurtin toimintaa. Itsenäisyysliikkeen toiminta on viime ajat ollut hyvin näkyvää Kosovossa. Kurti tuli tunnetuksi 1990-luvulla radikaalina opiskelijapoliitikkona, ja istui siitä hyvästä vuosia serbivankilassa.
Kovan linjan itsenäisyysliike on vastustanut kaikkia neuvotteluja Kosovon asemasta, koska se katsoo niiden tähtäävän kompromissiin eikä itsenäisyyteen. Kurti on kutsunut kannattajansa kaduille 10. helmikuuta.
"Hän (Kurti) tuhoaa sitä, mitä Kosovossa yritetään rakentaa, ja rekrytoi toimintaan teini-ikäisiä, jotka eivät ymmärrä tekojensa seurauksia", Sefedin harmittelee.
Tuleva pelottaa
Kosovo Poljessa serbikoulussa opettajana työskentelevä Aleksandra, 22, ei haluaisi lähteä Kosovosta, mutta tulevaisuus albaanihallinnon alaisuudessa pelottaa. Englannin kielen tunnilla istuu vain kolme serbioppilasta, neljä ryhmään kuuluvaa lasta on poissa.
"Monet ovat lähteneet turvallisemmalle alueelle, ja olen harkinnut sitä itsekin. En kuitenkaan haluaisi jättää kotikylääni, sillä rakastan sitä suunnattomasti. En haluaisi mitään muuta kuin elää rauhassa kotiseudullani", Aleksandra pohtii surullisesti.
"En vihaa ketään, mutta pelkään (albaanien) väkivaltaa. Jos oikeutemme ja turvallisuutemme taataan, pysyn täällä", hän sanoo hiljaa.
Belgradissa on arvioitu, että 10 000-20 000 koulutettua serbiä lähtisi vielä Kosovosta kun maakunta itsenäistyy. Se olisi suurin piirtein saman verran kuin mitä Kosovon serbejä ja muita vähemmistöön kuuluvia on palannut kesän 1999 joukkopaon jälkeen.
YK:n pakolaisjärjestö UNHCR arvioi loppuviikosta Pristinassa, että runsaat 16 000 kodeistaan pakoon joutunutta on tullut takaisin.
Paluumuutto on kuitenkin vuosi vuodelta hidastunut kansainvälisistä ja Kosovon budjetista rahoitetuista paluumuutto-ohjelmista huolimatta. Viime vuonna palaajia oli enää vajaat 800.
Monet serbit ovat myyneet omaisuutensa eikä paluuta enää edes ajatella. UNHCR:n mukaan 220 000 Kosovon serbiä ja muuta vähemmistöjen edustajaa asuu Serbiassa ja Montenegrossa.
Ratkaisevat kolme vuotta
Viime viikot koko Kosovo on elänyt kuin neulasilla odotellessaan presidentti Martti Ahtisaaren ehdotusta maakunnan aseman ratkaisemiseksi. Miltei jokainen on joutunut pohtimaan omaa ja koko kotiseutunsa tulevaisuutta.
"Kolme seuraavaa vuotta ovat ratkaisevia. Jos poliitikkomme osaavat hoitaa asiat hyvin, meillä on toivoa ainakin talouden kohentumisesta. Ehkä taloudellisen hyvinvoinnin parantuessa myös etniset jännitteet lieventyvät", sanoo Sefedin Haxhia.
Tulevana lääkärinä Sefedin sanoo tarvitsevansa kansainvälistä kokemusta, mutta varsinaisen elämäntyönsä hän haluaisi tehdä kaikesta huolimatta Kosovossa.
"Kaikki, mitä tähän asti on tapahtunut, on tapahtunut ulkopuolisesta painostuksesta, sillä meiltä puuttuu aloitekyky ja ymmärrys. Itsenäisyys ei meitä auta, jos emme opi auttamaan itseämme", väittää puolestaan Drita Alaqi, joka aikoo jatkaa kansainvälisissä tehtävissä.
"Mutta Kosovo on kotini eikä perhe petä koskaan, tapahtuipa mitä tahansa."