Venäjä on kutsunut valtiojohtajia toukokuun alussa Moskovaan juhlimaan toisen maailmansodan päättymistä Euroopassa 1945 ja liittoutuneiden valtojen voittoa fasismista. Suomestakin ollaan mukana juhlissa - mutta millä mielin ja millaisin sanomin? Olisiko jossain käänteessä tuotava julki, että meidän sotamme kuitenkin oli erillissota? Venäläiset kommentoivat äskettäin tätä teesiä, ja siitä puolestaan nousi meillä ärhäköitä vastaväitteitä.
Kun lähdetään Mainilan laukauksista ja Neuvostoliiton hyökkäyksestä 1939 ja päädytään muutamin lausekääntein Suomen torjuntavoittoon Vuosalmella ja Tali-Ihantalassa kesällä 1944, on helppo - liian helppo - luoda yhtenäinen kuva Suomen erillisestä taistelusta hyökkääjää vastaan.
Talvisota on sinänsä ongelmaton. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ja otti väkivalloin suurimman osan Karjalaa. Talvisota oli Saksasta irrallinen erillissota sanan kaikissa mielissä.
Jos halutaan pyrkiä, kuten pitäisi, vähitellen asialliseen keskusteluun venäläisten kanssa toisen maailmansodan tapahtumista ja saavuttaa niistä yhteinen käsitys, olisi hyvä suomalaistenkin myöntää joitakin meille epämiellyttäviä asioita. Jatkosodan alku on tällainen. Ja tulisi pystyä erottelemaan toisistaan oman toiminnan motiivit ja toiminnan tulos. Siis: miksi ryhdyimme yhteistyöhön saksalaisten kanssa ja millaista tämä yhteistyö oli.
Jatkosodan alkamisesta on kyllin tieteellistä tietoa, tärkeimpänä ja yksityiskohtaisena lähteenä Mauno Jokipiin laaja tutkimus "Jatkosodan synty" vuodelta 1987. Se selvittää, kuinka Suomen hallituksen sisärengas touko-kesäkuussa 1941 yhtyi Saksan hyökkäyssuunnitelmaan Neuvostoliittoa vastaan ja päästi maahan ennen tämän hyökkäyksen aloittamista neljän divisioonan verran saksalaisia joukkoja.
Vuoden 1940 kauttakulkusopimuksen kanssa ei tällä keskitysmarssilla ollut mitään tekemistä. Hallituksen sisäpiiri luovutti Pohjois-Suomen vieraiden joukkojen hyökkäysalustaksi ja suostui siihen, että jo tässä vaiheessa osa Suomen armeijaa (kaksi divisioonaa) alistettiin saksalaiseen johtoon. Saksan meri- ja ilmavoimien sallittiin operoida Neuvostoliittoa vastaan Suomen alueelta tai sen kautta sodan ensimmäisestä päivästä lähtien.
Neuvostoliiton ilmahyökkäys Suomen lentokenttiä ja muutamia kaupunkeja vastaan 25.6. 1941 oli vastatoimi kaikkeen tuohon. Suomen valtiojohdolle, joka oli valmistautunut hyökkäyksen aloittamiseen suomalaisin joukoin heinäkuun alussa, oli sekä sisä- että ulkopoliittisesti tervetullutta että se olikin Neuvostoliitto, joka noilla toimillaan sai hyökkääjän leiman.
Suomi lähti Saksan rinnalle, koska tarjolla oli mahdollisuus ottaa ahdinkoon joutuvalta Neuvostoliitolta takaisin, mitä meiltä oli väkivalloin viety. Näkymissä oli saada enemmänkin, suomensukuisten asuttamia alueita Vienassa ja Aunuksessa. Saksan mukaan lähdettiin myös, kun muistissa olivat syksyn 1940 tiedot Neuvostoliiton uudesta uhasta.
On toisaalta hyvä huomata, että Suomen sotilasjohto suostui Saksan ehdotuksesta aloittamaan hyökkäyksen Laatokan itäpuolelta. Tämä hyökkäyssuunta palveli ensi sijassa Saksan tarkoituksia ("kädenlyönti Syvärillä"), ensiksi ei lähdetty valtaamaan takaisin Karjalankannasta - vaikka senkin vuoro tuli pian.
Poliittisen ratkaisun yhtymisestä Saksan rinnalle teki hallituksen sisäpiiri touko-kesäkuun vaihteessa. Sotilaallisen yhteistyön sisällöstä ja ehdoista sovittiin Helsingin neuvotteluissa 3.6.1941 ja ne vahvistettiin viestien vaihdolla korkeiden sotilasviranomaisten kesken (Heinrichs-Keitel) 14.-15.6.1941. Hitler kirjoitti 21.6.1941 presidentti Risto Rytille kirjeen, jossa hän vahvisti "ne välipuheet, joita meidän sotilasviranomaistemme kesken on tehty". Ryti vastasi 1.7.1942 todeten, että "sotilaamme seisovat tovereina rinta rinnan". Hän varoi mainitsemasta välipuheita, ettei poliittista sopimusta syntyisi.
Noissa puitteissa toimittiin ja yhteisiä suunnitelmia noudatettiin alkuvaiheessa pilkuntarkasti. Sotatoimien edetessä ilmeni, että Suomi sai toimia suhteellisen väljästi. Saksa antoi Suomelle erityiskohtelun, ja niin tekivät myös liittoutuneet; USA ei julistanut sotaa Suomelle, mutta Suomen "erillissota" Neuvostoliittoa vastaan ei olisi ollut mahdollinen ilman Saksan jatkuvia sota- ja elintarvike- sekä polttoainetoimituksia ja ilman Baltiassa toimivaa saksalaista armeijaryhmää.
Kun Neuvostoliiton hyökkäys oli pysäytetty Kannaksella, Suomi suostui välirauhansopimukseen. Ajankohdan valinta osoitti vielä kerran Suomen riippuvuuden Saksan asemasta. Vihollisuudet oli lopetettava, ennen kuin Saksa joutuisi vetäytymään Suomenlahden etelärannikolta ja jättäisi Etelä-Suomen alttiiksi vihollisen toiminnalle. Välirauha oli erillisrauha, joka tehtiin vastoin Saksan tahtoa.
Mitä sitten tehdä erillissotateesille?Todempaa ja selvempää olisi sanoa, että viime kädessä omien sodanpäämääriemme toteuttamiseksi olimme Saksan koalitiokumppani tai itsenäinen kanssasotija, joka yhteisen suunnittelun pohjalta lähti yhteiseen hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan.
Suomi oli Saksan tosiasiallinen liittolainen, mutta meidän politiikkamme oli itsenäistä tilanteiden kulloinkin sallimassa laajuudessa. Tästä kaikesta tekee selon Markku Jokisipilän tutkimus "Aseveljiä vai liittolaisia?" (2004).
Maailmalle on hyvä välittää tietoa siitä, mikä Suomen koalitiosuhteessa oli erilaista verrattuna Saksan yleiseen politiikkaan, ja siitäkin, missä suhteissa olimme mukana suuressa trendissä. En tosin ole varma, ovatko Moskovan juhlat siihen oikea tilaisuus. Mutta mikään ei estäne sopivassa kohdassa muistuttamasta, että Lapin sodassa lokakuusta 1944 huhtikuuhun 1945 saakka Suomi oli jo liittoutuneiden rintamassa.