Yle sai nokilleen, kun Ajankohtaisessa kakkosessa mentiin vihjailemaan pääministeri Mari Kiviniemen (kesk.) saattaneen saada hämärää vaalirahaa.
Vihjailu hävisi saman lautakasan alle kuin taannoinen väite siitä, että edellinen pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) olisi vastaanottanut ilmaisia lautoja joltain rakennusliikkeeltä, joka puolestaan olisi häärinyt keskustakomennossa olevan Nuorisosäätiön yhteiskunnan rahoittamilla rakennustyömailla.
Vanhasen kohdalla Yle piti tiukasti kiinni kannastaan, että näin on tapahtunut. Todisteet jäivät odottamaan oikeudenkäyntiä, jota ei tullut eikä tule sen kasan ympäriltä.
Kiviniemen kohdalla Ylestä taas myönnettiin, että Nuorisosäätiön esitutkinta-aineistoista vedettiin liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Kaukaa katsoen kumpikin Ylen väite näyttää ohilaukaukselta.
Jo nyt on kuitenkin selvää, etteivät Vanhasen kaikki puuhastelut olleet reilun pelin hengen mukaisia.
Sen sijaan Kiviniemi on jatkanut esiintymisiään putipuhtaana. Mikä on esiintyessä, kun laki suo mahdollisuuden olla puhumatta, mistä hänen 66 000 euron vaalikassansa on kotoisin.
Ajan riento on kova. Uutinen vanhenee samalla, kun se saatetaan julki. Tietoa jakavat välineet kilpailevat siitä, mikä ehtii ensin. Tärkeintä on nopeus, ei se, pitääkö tieto paikkansa.
Ei ole ihme, että roiskuu. Yle, jota on pidetty luotettavana tietolähteenä, ei elä tyhjiössä. Siihen kohdistuu sama paine kuin muihinkin tietojen välittäjiin tuottaa tuutista uutisia aina nopeammin ja nopeammin.
Kun vauhtisokeus iskee, luotettavuus kärsii. On turha haikailla paluuta johonkin vähemmän kiireiseen aikaan. Kiire on tullut jäädäkseen ja kiihtyäkseen yhä. Tiedot kulkevat ajatuksen nopeudella, huhut niiden siivellä.
Maailma on jo niin täynnä totta ja epätotta, ettei se voi olla vaikuttamatta ajatteluumme. Vaatii melkoista neroutta erottaa kaikki totuuden jyvät valheiden akanoista.
Tv-tarjonta on kasvanut hurjasti. Kuka edes tietää, kuinka monta kanavaa omasta toosasta on mahdollista seurata? En minä ainakaan. Viitseliäisyyteni räpsäytellä kaukoa pysähtyy yleensä jonnekin kymmenennen kanavan tienoille.
Ja mitä tv:stä tulee? Pääroolia näyttelevät ohjelmat, jotka voisi lukea luokkaan yhtä tyhjän kanssa.
Syödään, laihdutetaan, seikkaillaan, kilpaillaan, stailataan kotia heteroiden tai vaihtoehtoisesti homojen voimin, pissatetaan koiria ja tyhjennetään kotinsa täyteen tavaraa keränneiden ihmisten nurkkia. Niin ja tietysti kauniita, rohkeita ja salattuja elämiä.
Joidenkin ohjelmien kohdalla puhutaan tosi-tv:stä, vaikka niiden välittämä kuva on kaukana tavallisten tallaajien todesta. Niissä tosi ja epätosi ovat samassa klimpissä. Yhdelle yksi on tosi, toiselle toinen.
Tv-tarjonnan lisääntyminen ei ole merkinnyt tarjonnan monipuolistumista, vaan päinvastoin yksipuolistumista. Kaikkien täytyy juosta kilpaa samaa tyhjänpäiväisyyden tylsyttämää rataa.
Kun hömppä tunkee tuutista tupaan, äly karkaa ikkunasta ulos.
Kiitos television keksijälle siitä, että töllössä on nappi, josta sen saa suljettua.
Kiitos erilaisille tarjonnan tuottajille siitä, että he ovat panneet osan tuosta pupusta maksukorttien taakse, niin ei tarvitse vahingossakaan töllöttää sitä.
Asialla on vakavampikin puolensa. Se on toden ja epätoden rajan hämärtyminen.
Elämästä on tehty yhtä viihdettä. Uutisistakin on alkanut tulla vain viihteen välipaloja.
Kaiken viihdyttämiseen liittyy ongelma: se, mitä tänään tarjotaan, ei ole huomenna mitään.
Tämän kaiken rinnalla Ylen äskettäiset mokat ovat ylen pieniä. Toivottavasti edes nämä kanavat säilyttävät jonkinlaisen räppänän todellisuuteen.