Yhdysvallat on aloittamassa Puolan ja Tshekin kanssa viralliset neuvottelut ohjuspuolustusjärjestelmänsä osien sijoittamisesta niiden alueelle. Puolalle tarjotaan torjuntaohjuksia, Tshekille tutka-asemaa.
Virallisten tietojen mukaan järjestelmä kykenee tuhoamaan Euroopan yllä niin sanotun roistovaltion Amerikkaan ampumat yksittäiset ohjukset. Hyökkääjä olisi lähinnä Iran tai Pohjois-Korea.
Luulisi, että tässä olisi aihetta intohimoiselle poliittiselle keskustelulle ainakin Prahassa ja Varsovassa. Vaikka maiden yleisen mielipiteen on sanottu olevan hanketta vastaan, sen saama huomio on ollut melko laimeata.
Voi myös epäillä, että vaikka kyse on sopijamaiden kahdenvälisestä asiasta, suunnitelmaan ei suhtauduta muuallakaan EU:ssa pelkästään innostuneesti.
Osittain innoton reagointi selittynee sillä, että tukikohtahanke mielletään puolustukseksi, sen aikataulu on epämääräisen pitkä ja Eurooppaan tuotavien torjuntaohjusten määrä jäisi ilmeisesti melko pieneksi.
Mitä varten sitten juuri Tshekki ja Puola? Vastaus ei kaikkia paikan päällä miellytä.
Kun katsoo karttapallosta vaikkapa Iranista ammutun ohjuksen lentorataa, maiden sijainti on erinomainen. Hyökkäys Amerikkaan tapahtuisi suorinta reittiä itäisen Keski-Euroopan ja ehkä Suomenkin yli.
"Tositilanteessa" olisi samalla olemassa riski, että teoreettinen hyökkääjä saisi päähänsä tuhota nämä eteentyönnetyt tukikohdat ensimmäiseksi.
Tshekki ja Puola ovat mainioita ehdokkaita lisäksi sen vuoksi, että ne - Venäjä-traumojensa takia kiitollisina Nato-maina - tukeutuvat Yhdysvaltoihin.
Washingtonissa puolestaan kyse on jatkumosta, joka juontuu 80-luvun tähtien sota -hankkeesta. Kaikki hallinnot Reaganin jälkeenkin ovat jatkaneet puuhastelua omine painotuksineen. Tavoitteena on muun muassa globaali tutkaverkko, varoitusjärjestelmä, jonka osia on jo toiminnassa Alaskassa, Kaliforniassa, Grönlannissa ja Englannissa.
Tshekin tutka-asema olisi optimistisen aikataulun mukaan valmiina 2010 paikkeilla. Puolaan vietäisiin ohjuksia joskus myöhemmin.
Uusi järjestelmä torjuu periaatteessa yksittäisiä ohjuksia, lentävät ne mistä ilmansuunnasta tahansa, minkä lisäksi sen sijainti on otollinen suhteessa Venäjän ohjusasemiin.
Siinäpä se.
Tähtien sota pelästytti aikoinaan neuvostojohtajat ja -kenraalit pahasti. Nyky-Venäjän hermostumisessa saattaa nähdä vanhaa selkäydinreaktiota. Retoriikassa uusia amerikkalaistukikohtia pidetään uhkana, joka heilauttaa suurvaltojen strategista tasapainoa ja edellyttää vastatoimia.
Kremliä ei hanke miellytä, ja voihan sen ymmärtää. Sillä on huoli ohjuskalustostaan ja asemastaan kilpailukykyisenä ydinasesuurvaltana. Supistuvan aseistuksen tehon pitäisi olla taattu.
Käynnissä onkin varusteluohjelma, jonka eräs keskeinen tavoite on kyetä läpäisemään kaikki torjuntajärjestelmät. Ja Suomen parhaat ydinase-ekspertit pitävät kyllä aivan selvänä, että uudet venäläiskärjet pystyvät huijaamaan näköpiirissä olevat torjuntatutkat.
Mutta kukaanhan ei tiedä, miten kustannustehokkaita laitteet ovat tositilanteessa, eikä saakaan tietää.
jarmo.rantalainen@kaleva.fi