Maailmanpolitiikkaa tehtiin vuodesta 2001 lähtien ilman että Venäjä olisi ollut sen keskiössä. Muutos oli merkittävä, koska koko kylmän sodan ajan Neuvostoliitto oli toinen sen keskeisistä osapuolista. Myös heti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kysymys oli pitkälle siitä, millaisen paikan sen seuraajavaltio Venäjä ottaisi maailman keskeisten valtioiden joukossa. Päätoimija oli kuitenkin Yhdysvallat. Se oli niin vahva, että järjestelmää kutsuttiin perustellusti yksinapaiseksi.
Yhdysvaltain asema ei ollut kuitenkaan niin vahva kuin olisi voinut olettaa. Kansainvälisessä järjestelmässä on historiallisesti sellainen piirre, että se pyrkii nostamaan esiin voimia, jotka yrittävät heikentää liian vahvaksi muuttuneen toimijan valtaa.
Neuvostoliiton poistuttua näyttämöltä monet otaksuivat, että kansainvälisen järjestelmän rakenteessa oli tapahtunut historiallinen muutos. Syyskuun 11. päivän tapahtumat vuonna 2001 osoittivat, että näin ei ollut tapahtunut.
Jos Venäjällä on ollut uusi rooli etsinnässä, on Yhdysvallatkin etsinyt omaa paikkaansa viimeisten runsaan kymmenen vuoden ajan. Toimiminen terrorismin vastaisen sodan yleismaailmallisena johtajana on osoittautunut sille hyvin haastavaksi tehtäväksi.
Se ei tuonut uusia ystäviä, vaan päinvastoin synnytti jännitteitä suhteissa vanhoihin liittolaisiin. Haasteet ovat olleet kaikille yhteisiä, mutta Yhdysvaltain käyttämät keinot on koettu usein vääriksi.
Yhdysvallat piti vuoteen 2009 saakka kiinni kahdeksan vuotta aikaisemmin valitsemastaan linjasta. Terrorismi oli koko kansainvälisen yhteisön ongelma, mutta Yhdysvallat oli valmis iskemään sitä vastaan tarvittaessa myös ilman muiden tukea.
Afganistaniin meno syksyllä 2001 hyväksyttiin laajasti, mutta Irakin johdon vaihtaminen tapahtui enää ”halukkaiden koalition” toimesta. Mitä pidemmälle Yhdysvallat vei sotansa terrorismia vastaan, sitä laajemmin sen toimintaa arvosteltiin.
Venäjä muuttui sekä Yhdysvalloille että monille muille maille toisarvoiseksi toimijaksi. Vallalla oli usko, että sen kehitys oli oikealla tiellä – demokratian vahvistuminen ja markkinatalouden vakiintuminen siinsivät kaukana horisontissa. Matkaa oli, mutta tieltä ei käynyt enää kääntyminen. Venäjä haluttiin kytkeä tiiviimmin mukaan tiivistyvään kansainväliseen yhteistyöhön, jolloin sen ei enää uskottu muodostavan uhkaa uuden maailmanjärjestyksen vakaudelle.
Yhdysvaltain tapa tarkkailla maailmaa muuttui sekin. Sanottiin, että sen toiminnan painopiste alkoi siirtyä Atlantilta ja Euroopasta Tyynellemerelle ja Kiinaan. Usko lineaariseen kehitykseen sai uskomaan, että Eurooppa oli vähitellen taantumassa ja maailmanpolitiikan valtakeskukset siirtymässä Aasiaan.
Alkanut vuosisata onkin jo ehditty julistaa Kiinan vuosisadaksi. Viime kuukausien tapahtumat Venäjän ja Ukrainan suhteissa ovat kuitenkin osoittaneet tällaisen luonnehdinnan ennenaikaiseksi.
Yhdysvalloilla on ollut ilmeisiä vaikeuksia päättää, onko sen toiminnan painopiste vielä Euroopassa. Tässä mielessä Ukrainan tapahtumat ovat tulleet sillekin yllätyksenä.
Tilannetta ei ainakaan helpota, että suurin lupauksin tammikuussa 2009 alkanut Barack Obaman valtakausi ei sittenkään ole osoittautunut niin onnistuneeksi. Maailmantalouden lama on iskenyt myös Yhdysvaltoihin, alkoihan se ketjureaktiona juuri sieltä. Eikä ulkopolitiikka ole sekään sujunut ongelmitta.
Ensi syksynä Yhdysvalloissa pidetään välivaalit sekavissa tunnelmissa. Presidentti Obama ei ole saanut läpi suuria yhteiskunnallisia hankkeitaan, ja hänen kansansuosionsa on tällä hetkellä pudonnut poikkeuksellisen alhaiseksi.
Republikaanit ovat vahvistaneet asemiaan kongressissa, ja tämä kehitys jatkunee myös ensi marraskuun vaaleissa. Mutta republikaanitkin ovat kaikkea muuta kuin yhtenäisiä; perinteiset maltilliset republikaanit ovat häviämässä oikeistolaisempia arvoja edustavalle teekutsuliikkeelle.
Välivaalit ovat tavallisesti myös lähtölaukaus valmistautumiselle seuraaviin presidentinvaaleihin. Kummallakaan puolueella ei tällä hetkellä ole itsestään selvää kärkiehdokasta.
Demokraateilla ei ole näköpiirissä uutta Obamaa, joka pystyisi yhdistämään eri kansanryhmät yhteisten tavoitteiden taakse. Yhtenä vaihtoehtona pidetty Hillary Clinton saattaa voittaa puolueen sisäisen kilpailun, mutta hänen mahdollisuuksiaan voittaa republikaanien ehdokas ei pidetä kovinkaan hyvinä. Mutta tilanne ei ole erityisen selvä republikaanienkaan keskuudessa. Yleinen uskomus on, että teekutsuliikkeellä ei ole sellaista kärkihahmoa, joka voisi vakavissaan tavoitella presidentin virkaa.
Yksi skenaario on, että vaaleissa olisivat vastakkain Hillary Clinton ja Jeb Bush, George W. Bushin nuorempi veli. Olisi vaikea kuvitella, että Yhdysvaltain sisä- ja ulkopolitiikassa käynnistyisi sitä kautta joku uusi vaihe.
Yhdysvalloissa on monia, jotka pitävät tarpeettomana viime vuosikymmeninä omaksuttua maailmanpoliisin roolia. Kokemus kuitenkin osoittaa, että vaikka Yhdysvallat joskus toimii omapäisesti, sen vetäytymisellä muun maailman poliittisesta kiistelystä voi olla kohtalokkaita seurauksia.
Euroopan intressissä on siksi tiiviiden transatlanttisten yhteyksien vaaliminen. Olisi hyvä, että sen muistaisivat myös ne, jotka jaksavat toistuvasti kiivailla Yhdysvaltain sekaantumisesta muiden maiden asioihin.
Kirjoittaja on Helsingin ja Tampereen yliopistojen valtio-opin dosentti.