Suomalainen puoluekartta on suhteellisen vakaa, jopa tylsä. Uusia poliittisia voimia ei synny eivätkä voimasuhteet olennaisesti muutu. Harvakseltaan syntyy uusia puolueita, jotka yltävät eduskuntaan. Vihreät ovat merkittävin uusi voima. Suomen maaseudun puolueesta on jäljellä vain rippeet. Nuorsuomalaiset elivät vain hetken.
Suomalaisen poliittisen järjestelmän vakaus on eittämättä kansallinen etu, mutta toisaalta se laittaa kommentaattorin haukottelemaan säpinän puutteessa.
On ymmärrettävää, että vasemmistoliiton entisen puoluesihteerin Matti Viialaisen muistiosta nousi kohtuullisen kokoinen kohu. Muistiossa esitetään vasemmistopuolueiden yhdistämistä.
Poliittinen toiminta on myös harrasta. Siksipä ei ole lainkaan yllättävää, että asiallinen keskustelu aiheesta oli kortilla. Vasemmistoliiton suunnalla koettiin, että entinen puoluesihteeri lorottaa omille kengille. Vastaanotto oli sen mukainen. Toverituomioistuin tuomitsi Viialaisen elinkautiseen.
Aiemminkin on käynyt ilmi, että puolueen olemassaolo on kannattajille myös tunteen asia. Hyvä niin. Politiikan tuleekin olla sekä järjen ja tunteen asia. Siksi Viialaisen muistio satutti vasemmistoliittolaisia.
Demarit olivat viisaasti hiljaa ja odottivat hedelmän kypsymistä poimittavaksi. Raakileeksi se jäi. Demarit laittoivat pisteen hankkeelle viimeistään puoluekokouksen aikana, kun Viialaista ei toivotettukaan tervetulleeksi esittelemään hankettaan SDP:n puoluekokouksen tiloihin.
Ennenaikaisesti hautaan kaatuneesta hankkeesta olisi ollut vain imagohaittaa demareille.
Demareiden selänkääntämisessä on nähtävissä uuden puheenjohtajan, Eero Heinäluoman, viisaus. Toivottomiin poliittisiin operaatioihin ei kannata lähteä käsiään tahraamaan.
Vasemmistopuolueiden yhdistämistä on pidetty Heinäluoman suurena tehtävänä SDP:n puheenjohtajana. Oletus on virheellinen. Heinäluoma on riittävän kokenut ja osaava poliitikko, jotta hän osaa olla kompuroimatta tämmöisissä asioissa.
Viialaisen muistio ansaitsee analyyttisen arvion. Emotionaalisesti latautuneessa rusikoinnissa muistion päätelmät ovat jo muuttuneet osaksi historiaa. Muistion keskeisen väittämän mukaan kaikki samaa aatetta edustavat puolueet tulisi yhdistää. Yksi aate - yksi puolue on kuitenkin kestämätön lähtökohta.
Vaikka hyväksyttäisiin oletus, että Vasemmistoliiton ja SDP:n välillä ei ole aatteellisia eroja, siitä ei seuraa, että yksi puolue on loogisesti oikea tulema.
Aatteet on piirretty todella isolla pensselillä, jos saman aatteen edustajiksi saadaan molemmat vasemmistopuolueet. Samalla tavalla puoluekarttaa järjestelemällä oikealle ei jäisi kuin yksi puolue.
Viialaisen muistion voikin ymmärtää puheenvuoroksi kaksipuoluejärjestelmän puolesta. Se että alle 40 prosentin kansan kannatuksella, kuten Englannissa, voi pitää lähes täydellisesti valtaa käsissään, on demokratian näkökulmasta kehittymättömämpi muoto kuin suomalaisen puoluejärjestelmän tuottama vallanjako. Suomen monipuoluejärjestelmä edustaa länsimaisessa demokratiakäsityksessä kehittyneintä muotoa. Sitä paitsi se sopii meille.
Vasemmistopuolueiden yhdistämistä esittävän muistion heikoimmat kohdat ovat valtapoliittisessa tilanneanalyysissä.
Muistiossa oletetaan, että yhdistynyt vasemmisto saisi 40 prosentin kannatuksen. Samalla pidetään suurin piirtein itsestään selvänä, että suurimman puolueen asema takaa pääministerin paikan. Molemmat oletukset ovat - lievästi ilmaistuna - toiveikkaita.
Vasemmistopuolueiden yhteiskannatus oli viime vaaleissa vajaat 35 prosenttia. Länsimaisen demokratian historia ei tunne tapauksia, joissa yksi plus yksi olisi ollut enemmän kuin kaksi. Ainakin lyhyellä tähtäimellä vasemmistopuolueiden yhdistämisestä seuraisi vasemmiston kokonaiskannatuksen väheneminen.
Osa vasemmistoliiton äänestäjistä hyppäisi ilman muuta pois muuttokuormasta. Myös osa demareiden äänestäjistä tuntisi vaikeuksia kulkea rinta rinnan "entisten kommunistien" kanssa. Hävikeistä huolimatta uusi vasemmistopuolue olisi varmaankin suurin, mutta ei välttämättä vaikutusvaltaisin.
Toinen muistion oletus on yhtä heppoinen. Suurimman puolueen asema ei välttämättä tuo hallitusvastuuta. On aivan selvää, että vasemmiston rakennemuutosta seuraisi uusia tilannearvioita porvaripuolueissa. Kokoomus ja keskusta sekä muut porvarilliset puolueet tuskin hurraa-huudoin ilman nikottelua luovuttaisivat pääministerin paikan vuosiksi eteenpäin demareille.
Vasemmiston rakenneratkaisun tuloksena kannatus hiipuisi ja vaikutusvalta vähenisi. Ilman fuusioita Eero Heinäluoman mahdollisuudet Suomen seuraavaksi pääministeriksi ovat isot. Yhdistyneen vasemmistopuolueen puheenjohtajana hänen mahdollisuutensa olisivat olennaisesti pienemmät.
Kannatuksen olennainen kasvattaminen edellyttäisi vasemmistolle sisällöllisesti jotain uutta. Tältä osin muistion sanoma on heppoinen: jatketaan puusuksilla vaikka lasikuituvehkeillä luisto on paljon parempi.
Vasemmiston kokonaiskannatus 40 vuodessa saatu vähenemään noin 15 prosenttiyksikköä. Vasemmiston yhdistyminen vanhoilla opeilla vauhdittaisi alamäkeä.
Koska suomalainen puoluekenttä elää pysähtyneessä tilassa, on virkistävää, että joku yrittää hämmentää hieman. Se on virkistävää, vaikka esitetyt ajatukset vuotavat, ja ne on hiekalle rakennettu.