Hallitus perustaa kansallisen aikarahaston, joka kehittää vapaaehtoiskulttuuria ja erilaisia kannustimia kansalaistoiminnalle. Aikarahasto palkitsee kansalaistoimintaan ahkerasti osallistuneita ylimääräisillä lomapäivillä.
Mistä on kysymys? Saako taloyhtiön pihatalkoista siis kesälomalleen jatkoa? Aikarahasto ei ole tieteiskirjallisuudesta napattu idea, vaan politiikkasuositus, joka sisältyy viime viikolla julkaistuun WWF:n ja ajatushautomo Demos Helsingin onnellisuuspoliittiseen manifestiin.
Mutta mitä on onnellisuuspolitiikka? Manifestin määritelmän mukaan se on uusi poliittinen ajattelutapa niille, joiden mielestä politiikan pitää ottaa uusi suunta onnellisemman elämän rakentamiseksi.
Siis sata kertaa kuultua utopistista puhetta oravanpyörästä hyppäämisestä ja vapaalle vaihtamisen auvoisuudesta, sanoisi kyynikko. Vaan eipä tuomita vielä, tutkitaan ensin. Onnellisuuspolitiikan luvataan nimittäin nojaavan tieteelliseen tietoon. Lisäksi "tutkimustiedon avulla onnellisuuden etsimisen pitäisi olla nyt entistä helpompaa".
Manifestin lähtökohta on looginen: tulevaisuudessa entistä pienempi osa väestöstä tekee palkkatyötä, mutta työn määrä ei vähene. Lisäksi perinteisen palkkatyön mielekkyyden kokeminen on 2000-luvun ajan ollut jatkuvassa laskussa. Sen sijaan suuri osa vapaaehtoistyöstä tehdään motivoituneesti ja innokkaasti. Ja nimensä mukaisesti vapaaehtoisesti.
Onnellisuus ja vapaaehtoistyö ovat manifestin mukaan tiukasti sidoksissa toisiinsa. Tämä väittämä pitänee aika pitkälle paikkansa. Yhdistysrekisterissä on noin 130?000 yhdistystä. Tuohon lukuun pitää lisätä vielä ainakin rekisteröimättömät yhdistykset ja muut enemmän tai vähemmän epäviralliset ryhmät, monenkirjavat talkoot sekä lähimmäis- ja naapuriapu. Kansalaistoiminta on siis monille arkipäivää.
Onnellisuuspolitiikan katsannossa työn arvostus ja työnteon tukeminen pitää laajentaa julkisen toiminnan arvostukseksi. Oikeus ja velvollisuus kodin ulkopuoliseen maailmaan suuntautuvaan toimeliaisuuteen tulee yhtä tärkeäksi kuin perinteinen oikeus ja velvollisuus työhön. Ihannetapauksessa juniorijalkapalloilijoiden valmentaminen katsotaan yhtä arvokkaaksi kuin paperikoneen käyttäminen.
Aikarahasto olisi tasapainottava menetelmä, jolla siirtymä kohti uutta onnellisuuspolitiikan mukaista arkea saataisiin joustavaksi.
Onnellisuutta on tutkittu paljon, ja aika yleispätevän havainnon mukaan tietyn rajan jälkeen tulotaso ei enää juurikaan vaikuta onnellisuuteen. Suomessa tämä piste saavutettiin jo 1980-luvulla, sen jälkeen keskivertokansalaisen onnellisuus ei ole kyselyiden mukaan lisääntynyt.
Puolen miljoonan eurooppalaisen ja pohjoisamerikkalaisen henkilön otokseen perustuvassa tutkimuksessa selvisi onnellisuuden kokeminen vaihtelevan iän mukaan: nuoriso ja vanhukset ovat keskimääräistä onnellisempia. Ilmiön selittäjäksi ehdotetaan aktiivista vapaa-aikaa.
Kun työntekijää nyt piiskataan parempiin suorituksiin tulospalkkion toivossa, onnellisuustutkija ehdottaa paremmaksi porkkanaksi pidempiä lomia.
Nyt pitäisi vielä keksiä, kuinka uuteen, onnellisempaan yhteiskuntaan päästään. Tähänkin manifestissa on konkreettisia ehdotuksia. Järjestötoiminta ja muu yhdessä tekeminen tulee sisällyttää kaikkiin olemassa oleviin opetussuunnitelmiin. Armeija muutetaan asteittain kaikkia koskevaksi kansalaispalveluksi, joka on lyhytkestoista mutta toistuvaa.
Kaupunginosat, kylät ja korttelit suunnitellaan niin, että ne kannustavat ihmisiä nykyistä laajempaan kanssakäymiseen.
Ehdotukset ovat radikaaleja, eivätkä taatusti toteudu itsestään. Manifestissa muistutetaankin, että meillä kaikilla on velvollisuus olla luomassa uusia tekemisen tapoja.