Lyhenne SMP tarkoitti Suomen maaseudun puoluetta. Koiranleuat väänsivät lyhenteen myös sanoiksi Sirkka, Minä ja Pekka. Sirkka oli Veikko Vennamon puoliso ja Pekka poika.
Perussuomalaisten lyhenne ei ole PS, mutta voisi aivan hyvin olla. Se voisi vääntyä äkkiä Puolue Soiniksi, puheenjohtajansa Timo Soinin mukaan.
Jos SMP oli yhden perheen niin perussuomalaiset on yhden miehen show. Nimetkääpä puoli tusinaa muuta tunnettua perussuomalaista.
Kun Tony Halmetta ei enää ole, taitaa jäädä useammilta nimeämättä. Raimo Vistbackakaan ei enää pyri eduskuntaan.
Nykyisellään puolue seisoo, nousee ja kaatuu Soinin mukana. Se on puolueelle yhtä aikaa vahvuus ja heikkous. Viime vuoden europarlamenttivaaleissa Soini sai yli 80 prosenttia puolueen äänistä.
Kreikka-kriisin myötä perussuomalaisten gallupsuosio on kihahtanut kymmenen prosentin pintaan, Ylen tuoreimmassa gallupissa jopa ylikin.
SMP:n kannatus oli korkeimmillaan vuoden 1970 vaaleissa (10,5 prosenttia), ja kahdesti se pääsi lähelle kympin rajaa (9,2 prosenttia 1972 ja 9,7 prosenttia 1983).
Tuo haamuraja oli lähellä viime vuoden eurovaaleissa. Niitä ei tosin voi verrata eduskuntavaaleihin, joissa koko Suomen ääniä ei voi keskittää Soinille.
Puolueen gallup-lukemat ovat kuitenkin sen verran vakaita, että sille voi ennakoida suurta vaalivoittoa huhtikuun eduskuntavaaleissa.
Klassinen kysymys kuuluu, mitä puolue tekisi voitolla. SMP:n esimerkki osoittaa, että hallitukseen meno kääntyy protestipuolueelle helposti kuolemansuudelmaksi.
1983 SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa vetäisi SMP:n hallitukseen kulumaan. Lisäksi työministerin salkku työnnettiin SMP:n Urpo Leppäselle. Puolueen kestolupaus työttömyyden poistosta kolmessa kuukaudessa venyi ensin kuudeksi kuukaudeksi ja häipyi vähitellen unholaan. Kannatuskäyrä kääntyi laskuun.
Mikä nousee äkkiä ylös, tulee myös äkkiä alas. Tämä pätee eritoten Suomessa, missä puolueiden voimasuhteet muuttuvat äärimmäisen hitaasti.
Soinilla olisi kiire löytää rinnalleen näkyviä nimiä, jotka eivät olisi päiväperhoja kuten Tony Halme tai yhden asian Jussi Halla-aho. Kärjen leventäminen vie aikaa.
Ensi vaaleissa saattaakin käydä tuuri monella sellaisella, jonka sukunimi on aakkosten alkupäässä. Esimerkiksi 1983 eduskuntaan nousi Uudeltamaalta täysin tuntematon Liisa Arranz. Hän sattui olemaan ensimmäisenä SMP:n listalla.
Toinen suuri haaste on vakiinnuttaa kannatus. Se ei ole tähän mennessä onnistunut. Vakiintuminen avaisi taas väylää uudelle protestipuolueelle. Kolmas haaste on välttää vanha vitsaus eli sisäiset riidat.
Neljäs haaste liittyy ohjelmatyöhön. Perussuomalaisten ohjelmapohja on köykäinen. Linjaukset ovat pintaraapaisuja, ja niissä haukutaan muita puolueita likipitäen yhtä hartaasti kuin kerrotaan omasta politiikasta.
Taktiikka noudattaa toki populistipuolueiden perinnekaavaa, jossa omat tavoitteet ovat hämäriä. Politiikkaa tehdään muiden virheillä ja tarttumalla moraalia ja oikeudentuntoa kuohuttaviin aiheisiin.
Kymmenen prosentin puolueelle politiikan pitää olla muutakin kuin nokkelia sound biteja ja pintaliitoa.
Perussuomalaiset nousisi noin kymmenen prosentin tuloksella joka tapauksessa puolueiden keskisarjaan. Olisi poliittinen pommi, jos se pyyhkäisisi vasemmistoliiton ja etenkin kannatustaan hitaasti nostaneiden vihreiden ohi.
Jos gallup-numerot muuttuvat ääniksi, perussuomalaiset täytyy ottaa entistä vakavammin. Puolue ansaitsee tuolloin joutua samaan asemaan muiden puolueiden kanssa.
Suosion noustessa Soinia on syytä vastuuttaa viimeinkin siitä, mitä puolueen jäsenet puhuvat. Hän ei ole tainnut tarttua yhteenkään puolueesta kuultuun möläytykseen.
Muut puolueet suhtautuvat perussuomalaisiin lammasmaisesti. Näin ne antavat pelitilaa Soinille, jota ei haasteta saati arvostella. Tuollaisilla galluplukemilla hänkin on vapaata riistaa.