KOLUMNIT: To­kio­lai­nen Hamako ajaa taksia ja ihailee Alvar Aaltoa

Kolumni

Yhden naisen sota vä­lit­tyy Hilkan muis­to­jen kir­jas­ta

”Paluumatka Turusta oli hyvin hankala. Läksimme lauant. 24.2. klo 14 ja saimme potilaat Rauhasta vasta tiistaina 27 p. Koneita näkyi vähäväliä ilmassa. Sekä pommi- että hävittäjäkoneita (myös omia englantilaisia ja italialaisia hävittäjiä). Mm. 27 p. aamuna kun heräsimme, oli päällämme 23 pommikonetta.”

”Paluumatka Turusta oli hyvin hankala. Läksimme lauant. 24.2. klo 14 ja saimme potilaat Rauhasta vasta tiistaina 27 p. Koneita näkyi vähäväliä ilmassa. Sekä pommi- että hävittäjäkoneita (myös omia englantilaisia ja italialaisia hävittäjiä). Mm. 27 p. aamuna kun heräsimme, oli päällämme 23 pommikonetta.”

Sitaatti on Hilkan ”muistojen kirjasta” helmikuulta 1940. Hilkka toimi talvisodassa sairaanhoitajana Punaisen Ristin sairaalajunassa, joka vei sekä suomalaisia että vihollisen haavoittuneita sotilaita kenttäsairaaloista sota- ja muihin sairaaloihin eri puolille Suomea.

Helmikuun 26. päivän tapahtumista Hilkka kirjoittaa: ”Hävittäjä (=ryssän) ampui sen kun kerkesi vaan tipahti toki itse vähän päästä alas. Allekirj. näki sen lennon. Sitten komento: pommisuojaan! Tuli uusia pörriäisiä!”

Koska mukana ei tuolla hetkellä ollut potilaita, hoitajat saattoivat jättää junan; muutoin se ei olisi ollut mahdollista: ”Juostiin – junan alle – taas juostiin – ja viimein oltiin pommisuojassa. Siellä sitten useampi nukkui koko 27 p:n vastaisen yön.” Hilkka ei tule maininneeksi, että hän heräsi pommisuojassa 25. syntymäpäivänsä aamuun. Eilen hänen syntymästään tuli kuluneeksi 102 vuotta.

Muistojen kirja ei ole sanan virallisessa merkityksessä sotapäiväkirja eikä oikeastaan päiväkirja lainkaan. Se on 157-sivuinen kovakantinen ”teos”, jonka selkämykseen on painettu kullatuin kirjaimin ”Muistoja elämäni taipaleelta”. Sen alun alkaen tyhjät sivut Hilkka on täyttänyt paitsi tiiviillä raporteilla sairaalajunan matkoista myös hyvin henkilökohtaisilla pohdinnoilla sekä talvisodan että välirauhan ajalta, lukuisilla kaunokirjallisilla sitaateilla ja viittauksilla.

Sivuilta löytyy myös muita aikalaisdokumentteja: valokuvia, sairaalajunan ohjesäännöt ja haavoittuneiden kuljetusohjeita, kenttäpostia, pilakuvia, kulttuuri- ja muistotilaisuuksien ohjelmalehtisiä, kuivattuja muistokukkasia, pääsylippuja, matkalippuja, elintarvikekortteja, kollegoiden ja ystävien tervehdyksiä sekä lehtien uutisotsikoita ja artikkeleita…

Sairaalajunan potilaista ja heidän hoidostaan Hilkka ei kirjoita, ehkä ammattieettisistä syistä. Toisaalta sota-arjen tunnelmat välittyvät hyvinkin sävykkäinä junan matkaraporteista ja pienistä episodeista, joihin toisinaan – samoin kuin välirauhan ajan merkintöihin – liittyy surun ja haikeuden ohella lukijalle paikoin avautumatonta sisä- ja sisarpiirin huumoria.

Hilkan ja hänen kollegoidensa työpaikka ja koti sijaitsivat sairaalajunassa, joka oli jatkuvassa liikkeessä ennustamattomasta tilanteesta toiseen. Monelle vasta valmistuneelle sairaanhoitajalle komennus oli poikkeuksellinen, henkisesti ja fyysisesti vaativa siirtymävaihe nuoruudesta aikuisuuteen.

He eivät kuuluneet kotirintamaan mutta eivät myöskään työskennelleet joukkosidontapaikkojen ja kenttäsairaaloiden henkilökunnan tavoin rintaman tuntumassa. Samalla he tekivät työtään elämän ja kuoleman, toivon ja epätoivon välitilassa.

Arkistolähteitä näiden naisten sodanajan tehtävistä löytyy niukalti. Naisten sotatoimiin osallistumisen tutkiminen ylipäätään on hankalampaa kuin miesten. Heistä ei pidetty kantakorttia vastaavaa koottua henkilöasiakirjaa, ja tiedot on koottava hajanaisista lähteistä. Siksi(kin) tällaiset muistojen kirjat ovat arvokkaita tutkimuslähteitä.

Niin sanottu uusi sotahistoria on kiinnittänyt huomiota perinteisen sotahistorian kapea-alaisuuteen ja nostanut esiin monia marginalisoituja ihmisryhmiä kuten kotirintaman naiset ja lapset, mieleltään järkkyneet sotilaat, evakot, sotaorvot ja lotat.

Sairaanhoitohenkilökuntaa koskeva tutkimus ja historiapuhe on jäänyt yllättävän vähäiseksi – nytkin, kun eri konfliktialueilta seuraamme uutisia Punaisen Ristin ja vastaavien järjestöjen työntekijöiden joutumisesta attentaattien ja sotaoperaatioiden kohteiksi.

Koska Hilkka oli äitini, sain (salaa) lukea hänen muistojensa kirjaa jo lapsena. Silloin sen haikeat tunnelmat nousivat hallitseviksi. Myöhemmin olen löytänyt kirjasta uusia sävyjä, jotka monipuolisemmin avaavat näkymiä sodan yksilöllisen kokemisen tasoihin.

Niitä ovat muun muassa sairaanhoitajan kutsumus ja velvollisuudentunto, isänmaallinen ja kohdittain uskonnollinenkin eetos, rakastetun raskas mutta jotenkin annettuna otettu kaatuminen Raatteentien taistelussa, kaiken tämän keskellä koettu yhteisöllisyys, pienet nautinnot kuten kahvi ja sauna, puhtaat lakanat ja viaton humpsuttelu. Välirauhan ajan merkinnöissä nousevat vahvemmin esiin haikeus, suru ja uuden sodan pelko mutta myös toimeliaisuus ja historiatietoisuus.

Uusi sotahistoria on korostanut erilaisissa tehtävissä palvelleiden rintamanaisten kokemustodellisuuden moniäänisyyttä. Hilkan muistojen kirjasta on luettavissa, että myös yhden naisen kokemus sodasta saattoi olla moniääninen.

Marja Tuominen on kulttuurihistorian professori Lapin yliopistossa.