Suomi siirtyy tänä viikonloppuna lopullisesti digikauteen tv:n katselussa. Kansallinen suurhanke on ollut vaivalloinen, sekava, rahaa ja hermoja kuluttava.
Puolen vuosisadan mittainen jakso suomalaisessa televisiotoiminnassa päättyy tänä viikonloppuna, kun analogiset tv-lähetykset loppuvat myös kaapeliverkoissa. Televisiosta ei näe enää lähetyksiä ilman digilaitteistoa. Tänään kuullaan myös tuore arvio siitä, kuinka suuri osa suomalaiskodeista on hankkinut uuden tekniikan mukaiset laitteet.
Viime päivinä uusia digisovittimia on myyty hurjia määriä, kun uhka ruudun pimenemisestä on saanut myöhään heränneet liikkeelle. Silti varmaa on, että osa kaapelin kautta tv-lähetyksiä seuranneista jättää hyppäämättä uuteen vaiheeseen. Näin kävi myös viime syksynä, kun antenniverkon analogiset lähetykset loppuivat.
Se että sadattuhannet ovat siirtäneet digivarustuksen hankinnan viime metreille, on paljastavaa. Se kertoo siitä, etteivät katsojat ole kokeneet pakottavaa tarvetta hankkia uutta tekniikkaa. Mitenkään palkitsevaa ei uuteen tekniikkaan siirtyminen ole varhain liikkeellä olleille ollutkaan. He ovat joutuneet kärsimään kelvottomista digibokseista ja kaiken lisäksi pulittaneet laitteistaan kovia ylihintoja.
Maahantuojat ja vähittäiskauppa pystyivät pitämään etenkin tallentavien sovittimien hinnat hämmästyttävän pitkään keinotekoisen korkealla. Moni puoli vuotta sitten sovittimensa ostanut huomaa nyt maksaneensa laitteestaan parisataa euroa liikaa. Ilmiö ei tosin ole ainutkertainen. Sama kehitys koskee esimerkiksi tietokoneita, kameroita ja kännyköitä.
Erityisen hallituksi ei kansallisen suurhankkeen toteutusta voi pitää poliittisen päätöksenteon tasollakaan. Kun valtioneuvosto päätti vuonna 1996 Suomen siirtymisestä radio- ja televisio-ohjelmien jakelussa digitekniikkaan, tavoitteet oli viritetty korkealle. Suurena päämääränä kännykkäalalla maailman huipulle nousseessa maassa oli ottaa seuraava teknologinen menestysaskel. Suomesta haluttiin digitekniikan edelläkävijä koko maailmassa. Nokialle taas haluttiin pedata uusia markkinoita digisovittimien valmistajana. Ylen jakelutoiminnoista vastaamaan luotiin Digita Oy. Kotimaista jakeluyhtiötä perusteltiin kriisiajan lähetysvalmiudella.
Oli muitakin sinänsä järkevän tuntuisia perusteluja: kun lähetyksen kuva ja ääni pakataan tiiviimpään muotoon, verkossa on mahdollista lähettää aiempaa enemmän ohjelmia -- nimenomaan kotimaista tuotantoa, kuten muistutettiin. Kotien digitelevisioista piti myös tulla monitoimilaitteita, joita kansalaiset voisivat käyttää sähköpostin lähettämisessä ja pankkiasioiden hoidossa. Myös tv-kuvan luvattiin paranevan.
Tavallisen katsojan näkökulmasta lähinnä vain viimeinen tavoite on toteutunut. Digitaalinen tv-kuva on analogista parempi -- silloin kun tekniikka toimii. Muissa kohdissa on jouduttu pettymään. Edelläkävijöitä suomalaiset toki olivat, mutta lähinnä pakosta. Nokia liukeni digi-tv-hankkeista takavasemmalle jo muutama vuosi sitten. Digita taas on myyty ulkomaisille sijoittajille, eikä katsoja ole nähnyt kotimaisen panoksen kasvua ohjelmatarjonnassa. Kanavia toki on tullut lisää.
Muutaman vuoden päästä edessä häämöttää jo seuraava kehitysvaihe, niin sanottuun teräväpiirtotekniikkaan siirtyminen. Katselunautintoon on silloin luvassa todellinen parannus. Se hyöty kalliista ja sekavasta digihankkeesta ehkä on, että teräväpiirtoon osataan meillä siirtyä huonoista kokemuksista oppia ottaneina. Juuri nyt moni tv:n katsoja haluaa kuitenkin sulkea korvansa seuraavia kehitysvaiheita koskevilta puheiltakin.