Presidentti Sauli Niinistön puhetta on tulkittu riveiltä ja rivien välistä viikon päivät kuin Neuvostoliiton kulta-aikoina. Meistä on kehittymässä melkoisia kremlologeja. Sikäli aika on muuttunut, että nyt presidentti saattaa vastata Facebookissa, että mitä hän milläkin heitollaan ei tarkoittanut.
Mutta saattaa olla myös vastaamatta. Presidentti-instituutio on nostettu kaapin päälle niin, ettei media eivätkä kansalaiset kohtele presidenttia kuin virkamiestä, jolla on velvollisuus vastata hänelle esitettyihin kysymyksiin. Miksi ei?
Kai se oli hyvä puhe, kun sisällöstä on saatu sytykkeitä moneen suuntaan. Yhdelle Niinistö on tehnyt hienon avauksen johtajien ahneutta vastaan alentamalla palkkiotaan oma-aloitteisesti. Siitä riemuitsee kansa.
Toiselle hän on ovelana luonut työmarkkinajärjestöille ja palkansaajille paineita tyytyä olemattomiin palkankorotuksiin, jopa palkanalennuksiin, kevään työehtosopimusneuvotteluissa. Yläluokka hyrisee tyytyväisyyttään.
Työ- ja elinkeinoministeriön tilastojen mukaan Suomessa oli marraskuussa lähes 257 000 työtöntä työnhakijaa, noin 27 000 enemmän kuin vuotta aikaisemmin.
Moni heistä miettii nyt, pidetäänkö häntä oleskelijana, joista Niinistö puheessaan heristi sormeaan – ihmisistä, jotka tietoisesti jättävät omat mahdollisuutensa käyttämättä ja odottavat muiden kattavan pöydän.
Vaikka työtön voisikin itselleen rehellisesti vastata, että ei kuulu, se ei estä häntä joutumasta jatkuvasti epäilyksen alaiseksi tahallisesta siivellä elämisestä.
Oleskeluyhteiskunnasta ja sen oleskelijoista kuullaan vielä paljon. Pohjois-Pohjanmaalla työttömiä työnhakijoita oli marraskuun lopussa runsaat 24 000, noin 2 750 enemmän kuin vuotta aikaisemmin. Avoimia työpaikkoja samana kuukautena oli runsaat 3 500, joista täyttyi noin 1 750.
Täyttymättömiäkin jää, mutta lukujen pohjalta on helppo muistuttaa siitä, ettei työttömyys johdu siitä, että työttömät eivät halua työllistyä vaan se johtuu puuttuvista työpaikoista.
Yhteiskunnassa on epäilemättä niitä, jotka haastavat yhteiset arvot, kuten jokaisen velvollisuuden tehdä töitä mutta eivät he ole työttömyyden syy.
Samoin on niitä, jotka haastavat yhteisvastuun ja uskovat aina ja kaikissa tilanteissa pärjäävänsä parhaiten omillaan. Niinpä he kiertävät veroja ja ponnistelevat vaivojaan säästelemättä keksiessään keinoja välttää varojensa päätymisen yhteiskunnan hyväksi.
Nousevien työttömyyslukujen keskellä tuntuu harhaanjohtavalta suunnata mielenkiinto työtä välttelevään pieneen marginaaliin.
Ainakin kannattaisi moralisoinnin sijaan perehtyä enemmän siihen, mitä näille ihmisille on tapahtunut ennen kuin he lopettivat tavoittelemasta itsenäistä toimeentuloa.
Yhteiskunta on muuttunut niin, ettei kaikkia niin vain imaista työmarkkinoille, ei varsinkaan nuoria. Harjoittelijaksi kyllä pääsee, koska joillakin aloilla harjoittelusta on tullut käytäntö, jossa ei ole tarkoituskaan palkata ketään vakituisesti vaan ainoastaan maksattaa palkkakustannuksia yhteiskunnalla.
Samoin tukityöllistetyn osasta on vaikea nousta vapaille työmarkkinoille.
Ennen kuin ihminen kääntää selkänsä yhteiskunnan arvoille, takana voi olla monta pettymystä.
Ennen kaikkea työtön on yhteiskunnallisen murroksen uhri. En ihmettelisi, vaikka puheet oleskelijoista katkeroittaisi ihmisiä, jotka ovat tehneet kaiken niin oikein kuin vain mahdollista onnistumatta työllistymään.
Ilmaisesta rahasta puheen ollen: eikö kannattaisi enemmän kiinnittää huomiota siihen, miksi suomalainen yrityselämä ei ole pystynyt parempaan, vaikka sille on tutkija Anu Kantolan mukaan annettu 1990-luvulla suhteellisesti enemmän julkista rahaa kuin missään muussa maassa?