Suomeen saapuva Venäjän presidentti Vladimir Putin pysyy arvoituksena. Yhä enemmän kysytään, mihin suuntaan Venäjä kehittyy.
Venäjän presidentti Vladimir Putin keskustelee maanantaina ja tiistaina Naantalissa ja Turussa tuntikausia presidentti Tarja Halosen kanssa. Kaikki ylimääräinen rekvisiitta, mukana seuraavat ministerit ja muodolliset käyntikohteet on karsittu pois.
Näin Suomen ja Venäjän valtiojohdolla on paljon aikaa olla kahden kesken. Se voisi olla kuin ennen vanhaan, mutta ei ole. Maiden väleihin on kasautunut asioita, jotka jollain tavoin hiertävät. Silti nämä pulmat ovat paljon pienempiä kuin vaikkapa Venäjän ja Baltian maiden tai Puolan välillä.
Ennakkotietojenmukaan presidentit puhuvat muun muassa kaupasta, rajanylityksistä, Suomenlahden ympäristöasioista ja lähialueyhteistyöstä. Mikään näistä ei ole asia, jossa Suomen presidentillä olisi enää suoranaista toimivaltaa. Ne kuuluvat pääministerin johtamalle valtioneuvostolle. Jos mainituista asioista myös puhutaan, järjestely on outo.
Venäjä odottaa yhtä kaikki, että asioita hoidetaan valtiojohdon kautta. Venäjällä toimivaltaongelmia ei nimittäin ole. Venäjän järjestelmä on jo valmiiksi hyvin presidenttikeskeinen, ja Putinin kaudella naruja on yhä enemmän vedetty sinne, myös alueilta.
Silti Putin itse, hänen tavoitteensa ja todellinen valtansa ovat yhä ulkomaailmalle pohjimmiltaan arvoitus. Tämä on erikoista: kyse on kuitenkin maasta, joka kertoo olevansa demokratia. Mutta jos näin on, silloin demokratialla on hyvin putinilaiset kasvot.
Venäjän nykytilaa ei voi määritellä yksiselitteisesti. Sen talous on ollut öljytulojen ansiosta vankassa ja vakaan tuntuisessa kasvussa. Ulkoiset merkit uudesta vauraudesta ovat yhä näyttävämpiä: hiljattain ilmoitettiin, että Moskovaan rakennetaan Euroopan korkein pilvenpiirtäjä. Tämä kehitys kiinnostaa myös suomalaisia, sillä Venäjästä on lähiaikoina tulossa Suomen tärkein kauppakumppani.
Mutta samaan aikaan ei pidä sulkea silmiä siltä, miten naapurin sisäinen tilanne kehittyy. Mistä esimerkiksi kertovat tiedot suomensukuisen vähemmistön kiristyneestä kohtelusta Mari Elin tasavallassa? Onko kyseessä alueellinen yksittäistapaus vai osa laajempaa kehitystä?
Korkealta Putinin hallinnosta esitetyt väitteet, että Suomi tavoittelisi kulttuuriyhteistyön varjossa suomensukuisten alueiden luonnonvaroja, ovat luvalla sanoen naurettavia. Myös Putinin äskeinen arvostelu suomalaisia ympäristöjärjestöjä kohtaan herättää hämmästystä. Samalla logiikalla Suomesta voitaisiin heittää väite, että Venäjä rahoittaisi Helsingin Vuosaaren satamaa vastustavia luonnonsuojelijoita.
Venäjä kantaa yhä neuvostoajan perintöä, eikä Suomessakaan aina ymmärretä, miten erilainen sen historia on läntisiin demokratioihin verrattuna. Perintö pysyy kauan. Mutta se ikävä kyllä tarkoittaa myös, että kansalaisyhteiskunta ja oikeusvaltio ovat heikkoja ja helposti ohitettavissa, jos todelliset vallanpitäjät niin haluavat.
EU-jäsenyydestä huolimatta suorat suhteet Venäjään ovat Suomelle aina tärkeät. Tämä edellyttää itänaapurin tuntemista, mutta kyseessä on taitolaji. Esimerkiksi presidentti Mauno Koivisto oli uppoutunut historiaan niin syvälle, ettei hän Baltian maiden pyrkiessä itsenäistymään kunnolla oivaltanut hetken historiallisuutta.
Ajat eivät ole kuin ennen, mutta silti Putinin vierailun tunnelmista mitataan myös Halosen onnistumista presidenttinä. Rutiinikäynti tämä ei ole.