Kirjoittaja on valtio-opin dosentti ja puolustusministeriön viestintäjohtaja.
Eduskunta päätti kesäkuun lopussa kahden uuden ydinvoimalan rakentamisesta. Yli 60 prosenttia kansanedustajista äänesti luvan puolesta ja alle 40 prosenttia vastaan. Myös kansalaisten enemmistö piti lisärakentamista hyväksyttävänä.
En ryhdy pohtimaan tarkemmin uusien ydinvoimaloiden tarpeellisuutta tai tarpeettomuutta tai sitä, onko ratkaisu ympäristöllisesti kestävä tai kansantaloudellisesti järkevä. Tarkastelen sen sijaan ydinvoimalapäätöstä poliittisen demokratian näkökulmasta.
Poliittisessa demokratiassa lähdetään siitä, että enemmistön kanta voittaa ja tulee hyväksytyksi samalla kun vähemmistön oikeuksia kunnioitetaan tiettyyn rajaan saakka. Ydinvoiman rakentamista koskevassa kysymyksessä tämä periaate tuntuu unohtuneen. Sen sijaan että vähemmistöön jääneet olisivat tyytyneet lopputulokseen, he ovat ilmoittaneet jatkavansa toimintaansa demokraattisesti tehdyn päätöksen kaatamiseksi. Ja tähän pyrkiessään he vielä vetoavat demokratiaan.
Tshernobylin onnettomuudesta lähtien 24 vuotta sitten ydinvoiman riskit on tiedetty hyvin. Kyseisenlainen onnettomuus on kuitenkin erittäin harvinainen. Se ei lisäksi johtunut ydinvoiman vaarallisuudesta sellaisenaan vaan siitä, että voimalaa pyörittävät ihmiset tekivät vakavia, ohjeiden vastaisia virheitä. Suomessa ja muissa länsimaissa voimaloita koskevat varomääräykset sekä työntekijöiden osaaminen ovat pitkälle kehitettyjä - se vähentää merkittävästi ydinvoiman riskejä.
Ydinvoima on monien mielestä ilmastopoliittisesti ainoa toimiva vaihtoehto. Siksi on outoa, että samaan aikaan vaaditaan sekä sitoutumista hiilidioksidipäästöjen alentamiseen että ydinvoimasta luopumista. Pelkällä tuuli- ja aurinkoenergialla sekä kierrätyksellä ei energiaintensiivistä perusteollisuutta voida pitää käynnissä.
Pitää valita jompikumpi tai tyytyä siihen, että taloudellisen hyvinvointimme perusta romahtaa. Muita vaihtoehtoja ei ole.
Ydinvoiman lisärakentamista edelsi - toisin kuin on väitetty - poikkeuksellisen perusteellinen valmistelu ja kansalaiskeskustelu. Sekä hankkeen kannattajat että vastustajat pyrkivät vaikuttamaan päätöksentekijöihin. Alusta lähtien oli silti selvää, että lisärakentamisen kannattajilla oli enemmistö. Tähän enemmistöön yritettiin vaikuttaa erilaisin puolilaillisin tempauksin (isku kokoomuksen puoluekokoukseen, yritykset tunkeutua Olkiluodon alueelle jne.) sekä hankkeen puolesta puhuneita suoranaisesti painostaen.
Kun Johannes Virolainen 1980-luvulla hävisi keskustan puheenjohtajakilpailun, hän antoi kiihtyneille kannattajilleen yksiselitteisen kehotuksen: "Pulinat pois!" Tällainen ajattelu näyttää kadonneen. Kannattajien painostamista jatketaan, iskuja tehdään ja kaikki lain mahdollistamat lykkäämis- ja hidastamiskeinot hyödynnetään. Propagandavaikuttamisen kohteena ovat varsinkin nuoret.
Yhteiskunnalliselle ja teknologiselle kehitykselle on ominaista, että se ei mahdollista paluuta menneisyyteen. Meillä on oikeus kaihota lapsuuttamme vähemmän energiaintensiivisessä maailmassa. Me voimme yksilötasolla mainiosti unohtaa sen, minkä kehitys on meille viime vuosikymmeninä taannut - paremman elintason, kattavan koulutuksen ja huomattavasti pidentyneen, terveellisemmän elämän. Mutta on moraalitonta vaatia vähemmistönä täysimittaista paluuta vuosikymmenten takaiseen Suomeen.
Demokratiaan kuuluu muutakin kuin vähemmistön oikeuksien puolustaminen. Parlamentaarisessa demokratiassa on omat puutteensa, mutta minä en tiedä yhtään parempaa ja oikeudenmukaisempaa järjestelmää. Siksi on tärkeää, että sen periaatteita kunnioitetaan.
Se tarkoittaa myös sitä, että enemmistön demokraattisesti tekemät päätökset koskevat kaikkia yhteiskunnan jäseniä. Muutoin olemme vääjäämättä tiellä kohti vähemmistön diktatuuria, jonka haitallisuudesta on runsaasti esimerkkejä.