Kylmä sota oli pelon aikakausi. Silloin pelättiin elämän tuhoutumista maapallolla ydinaseiden sienipilviin joko yllätyshyökkäyksen tai vahingon seurauksena. Kommunistisen järjestelmän romahdus ja Neuvostoliiton hajoaminen osiin on kuitenkin hälventänyt tuomiopäivän pelkoja.
Neljä vuosikymmentä sitten maailmassa oli vain neljä ydinasevaltaa. Nyt kahdeksalla maalla tiedetään varmasti olevan atomipommeja ja useiden muiden epäillään niitä suunnittelevan. Useilla kymmenillä mailla on ydinvoimaloita ja monet niistä pystyisivät suhteellisen nopeasti muuttamaan ydinpolttoaineen pommien raaka-aineeksi.
Ydinaseiden leviämisen estämiseen luotu ydinsulkusopimus on sinällään ollut suuri menestys. Sopimuksen avulla ongelmat on pystytty rajaamaan muutamaan harvaan maahan, joihin on sitten kohdistettu mahdollisimman suuri poliittinen paine.
Viimeisin esimerkki on Iran, jonka on epäilty puuhailevan ydinreaktoriohjelman ohessa myös atomipommien kimpussa. Epäilyt ovat aiheellisia. Iran on vuosien varrella pettänyt lupauksiaan ja hämännyt parhaansa mukaan IAEA:n ydintarkastajia. Irania on vaikea saada ruotuun, sillä pappien johtamassa maassa pidetään ydinpommihankkeita jopa opposition piirissä oikeutettuina - koska Israelillakin on oma ydinaseensa.
Iranin kohdalla ei ole muuta neuvoksi kuin mahdollisimman kattava valvonta. Teheran on siihen suostumassa, sillä vaihtoehtona olisi entistä tiukemmat talouspakotteet. Iranin mullahit tarvitsevat kauppasuhteita lännen kanssa, sillä joukkojen tyytymättömyys elinoloihinsa on jo horjuttanut vanhoillisen papiston asemaa.
Teheranin pitäminen kaidalla polulla on äärimmäisen tärkeää koko Lähi-idän vakauden kannalta. Alueella on muitakin potentiaalisia ydinasevaltoja, esimerkiksi Saudi-Arabia ja Egypti, joille Iranin esimerkki voisi toimia ylivoimaisena houkutuksena. Intia ja Pakistan ovat näyttäneet, mitä tarkoittaa kilpajuoksu ydinaseista.
Intia, Pakistan ja Israel eivät ole ydinsulkusopimuksen allekirjoittajamaita. Pohjois-Korea on, mutta se on käytännössä irtaantunut siitä kieltäytymällä tarkastuksista. Yleisesti uskotaan, että Pohjois-Korealla on muutama ydinpommi. Naapurimaista ainakin Etelä-Korea ja Japani pystyisivät lyhyellä varoitusajalla rakentamaan oman ydinaseen.
Pohjois-Korea on Iranin ohella ydinaseiden leviämisen osalta suurin murheenkryyni. Libyallakin oli oma ydinaseohjelmansa, kunnes maan johtaja Muammar Gaddafi käänsi täysin kelkkansa, alkoi veljeilemään entisten vihollistensa kanssa ja kutsui IAEA:n tarkastajat maahan.
Libyan tapaus osoittaa, kuinka tehokas taloudellinen porkkana voi olla myös ydinaseiden leviämisen patoamisessa. Pohjois-Korea on kuitenkin diktatuuri ja ydinpelote ainoa millä Kim Jong Il voi käydä kauppaa. Kommunistinen Pohjois-Korea on arvaamaton neuvottelukumppani, jonka kanssa ei välttämättä pärjää edes kärsivällisyydellä ja johdonmukaisuudella. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole, sillä aggressiivisilla otteilla voi olla tuhoisat seuraukset.
"Roistovaltioita" vaarallisempia ydinpommien haltijoita ovat terroristijärjestöt. Kukaan ei tiedä, onko esimerkiksi islamilaisilla äärijärjestöillä halussaan ydinräjähteisiin tarvittavia aineita. Sitä vastoin tiedetään, että niitä on teillä tietymättömillä - Neuvostoliiton, Pakistanin ja jopa Yhdysvaltain tutkimuslaitosten varastoista. Vähäinenkin määrä riittää niin sanotun likaisen pommin valmistamiseen.