Kansainvälisessä politiikassa on kesän aikana tapahtunut erilaisia asioita. Suomalaisten ja eurooppalaisten huomio on ymmärrettävästi keskittynyt Kreikan asioihin ja laantumatta jatkuvaan Ukrainan kriisiin.
Muualla maailmassa on pohdittu erityisesti sitä, millä tavoin Isisin toiminta saataisiin hallintaan. Historiallisessa katsannossa erittäin tärkeitä ovat myös diplomaattisuhteiden solmiminen Yhdysvaltain ja Kuuban välille sekä sopimukseen pääsy Iranin ydinvoimahankkeen tulevaisuudesta.
Yhdysvaltain ja Kuuban väliset suhteet ovat olleet poikki 1950-luvun lopusta lähtien, jolloin Fidel Castro nousi valtaan ja liitti maansa osaksi sosialistista maailmanjärjestelmää.
Edes Neuvostoliiton hajoaminen kohta neljännesvuosisata sitten ei muuttanut ratkaisevasti tilannetta. Kuuba menetti pitkäaikaisen tukijansa ja ylläpitäjänsä, mutta välien normalisoitumista Yhdysvaltoihin ei silti tapahtunut heti.
Venäjä ei kuitenkaan ole samalla tavoin sitoutunut Kuuban tukemiseen, joten sikäli uusimmat muutokset olivat odotettuja.
Iranin ja Yhdysvaltain välirikko on jatkunut jo yli 36 vuotta, helmikuusta 1979 lähtien, jolloin Yhdysvaltain läheinen liittolainen shaahi syrjäytettiin ja valtaan nousi maanpaosta palannut uskonnollinen johtaja Ruhollah Khomeini.
Maiden suhteet katkesivat lopullisesti myöhemmin samana vuonna, kun Iranin vallankumouskaartin joukot pitivät yhdysvaltalaisia diplomaatteja yli vuoden panttivankeina Teheranissa. Iran on kuluneina vuosina suhtautunut hyvin vihamielisesti Yhdysvaltoihin ja Israeliin.
Iranista tuli kansainvälinen haaste viimeistään siinä vaiheessa, kun syntyi huoli, että sen ydinvoimaohjelma oli itse asiassa kätketty hanke ydinasepelotteen hankkimiseksi. Iran halusi oman ydinaseen, koska se uskoi Israelilla olevan kyvyn ydinaseiden tuottamiseen ja käyttämiseen.
Iranin hankkeessa ei kuitenkaan ollut kyse vain Israelin ja alueen islamilaisten maiden välisestä suhteesta vaan laajemmin ydinaseiden leviämistä tehokkaasti padonneesta ydinsulkusopimuksesta, kansainvälisestä yhteisymmärryksestä, että ydinasevaltioiden määrä ei saa lisääntyä. Kuuba on joutunut viime vuosina maksamaan kovan hinnan yhteiskunnallisista ja poliittisista valinnoistaan. Ilman merkittäviä valtiotason tukijoita suhteiden normalisointi Yhdysvaltain kanssa on ollut väistämätöntä.
Yhdysvalloissa on toki monia, jotka eivät ole suhteiden palauttamista hyväksyneet. Sekä republikaa-
nien vanhoillinen siipi että maan kuubalaislähtöinen väestö ovat arvostelleet ratkaisua. Presidentti Obama on kuitenkin tehnyt selväksi, että nyt sovittuja toimenpiteitä ei ole mahdollista perua.
Lyhyellä aikavälillä on ilmeistä, että Kuuba hyötyy ratkaisusta Yhdysvaltoja enemmän. Se pääsee käymään kauppaa maailman suurimman talouden kanssa sekä avaamaan rajansa nopeasti kasvavalle turismille. Maa tarvitsee tätä kautta syntyviä taloudellisia virikkeitä.
Ratkaisulla on kuitenkin myös poliittisia seurauksia. On väistämätöntä, että edessä oleva avautuminen tulee heikentämään Kuuban kommunistisen puolueen asemaa ja käynnistämään asteittaisen siirtymisen demokratiaan ja monipuoluejärjestelmään.
Iranin tulevaisuus on monisärmäisempi kysymys, koska Lähi-idän tilanteessa on monia tekijöitä, joiden suhteet vielä muuttuvat koko ajan. Olennaisen tärkeää joka ta-pauksessa on, että kun tehdyllä ratkaisulla on YK:n yksimielinen siunaus, kansainvälisen yhteisön mahdollisuus valvoa sen ydinvoimaohjelmaa on parantunut merkittävästi.
Israelin ensireaktiot sopimukseen ovat olleet odotetun jyrkät johtuen lähinnä siitä, että sopimuksen valvonnan tehokkuudesta ei tässä vaiheessa tietenkään ole tietoa. Siksi seuraavien kuukausien tapahtumat ovat erityisen tärkeitä.
Iran-sovun taustalla näkyy kansainvälisen yhteisön kasvava huoli Isisin harjoittaman terrorismin synnyttämästä haasteesta.
Isisin nousu on jo auttanut vanhoja vastustajia löytämään toisensa: Iran on tehnyt myönteisiä avauksia Irakin suuntaan, ja viime viikonlopun pommi-iskun jälkeen myös Turkki joutunee tarkistamaan lähtökohtiaan.
Isis nousi Syyrian sisällissodan synnyttämästä sekasorrosta, joten uusi kehitys saattaa vähentää paineita myös presidentti Assadia kohtaan.
Yksi häviäjä Iranin muutoksissa on Venäjä, vaikka Iranin ulkomaankaupan kehittyminen hyödyttänee myös sitä. Iranin tulo takaisin kansainvälisille öljy- ja kaasumarkkinoille tulee merkitsemään sitä, että energian maailmanmarkkinahinta säilyy suhteellisen alhaisella tasolla.
Tarjonnan kasvaessa Venäjän vientitulot pienenevät entisestään. Kansainvälinen politiikka ei kuitenkaan ole nollasummapeliä, sillä Venäjä hyötyy vastaavasti siitä, että parhaassa tapauksessa sen etelärajan tuntumasta katoaa omaa ydinasetta hamunnut valtio.
Kirjoittaja on Helsingin ja Tampereen yliopistojen valtio-opin dosentti.