Vuoden 2005 huhtikuussa Yhdysvaltain vastavalittu presidentti Barack Obama piti Prahassa yhden ensimmäisistä ulkopolitiikan linjapuheistaan. Sen pääaiheena olivat ydinaseet, tarkemmin sanoen niiden poistaminen. Obama ilmoitti maansa sitoutuvan johtoasemaan tavoitteessa kohti maailmaa, joka eläisi ilman ydinaseita.
”En ole naiivi. Tavoitetta ei saavuteta nopeasti – ehkä ei minun elinaikanani”, Obama sanoi.
Hänen toinen presidenttikautensa on hyvässä vauhdissa. Tämä on se hetki, jolloin lupauksia olisi helpointa lunastaa. Uudelleen valinnan paineita ei ole, mutta toimiaikaa on jäljellä. Kohtalon ivaa on, että juuri nyt Obaman toimintaa leimaa riski ydinaseiden käytöstä.
Kuka niitä käyttäisi? Pohjois-Korean virallisen uutistoimiston julkaisemien lausuntojen (14.4.) mukaan Yhdysvallat valmistelee ydinsotaa Pohjois-Koreaa vastaan. Tätä näkemystä eivät järin monet muut jaa.
Obaman edeltäjän George W. Bushin vertauskuva ”pahan akselista” oli surkeaa ulkopolitiikkaa, joka huipentui olemattomin perustein tehtyyn hyökkäykseen Irakiin. Mutta tuon ”pahan akselin” maiden joukossa on ollut yksi tapaus, jolle ei kukaan ole voinut mitään. Pohjois-Korea on rakentanut itselleen pelotteen, joka maan näkökulmasta näyttää toimivan.
On syytä muistaa historian pitkää tarinaa: Korean niemimaan japanilaismiehitystä ja toisen maailmansodan jälkeistä Korean sotaa, jolloin Kiinan nouseva kommunistidiktaattori Mao ja Neuvostoliiton Stalin pelasivat omalaatuista julmaa shakkia käskyläisellään Kim Il-sungilla. Korean sota oli pitkä ja verinen murhenäytelmä, jonka kuluessa maavoimiltaan alakynnessä ollut Yhdysvallat pommitti Pohjois-Koreasta kaiken, jota pommittaa voi. Neuvostoliitto ei suoraan sotinut, Kiina tapatti joukkojaan senkin edestä.
Nuo kokemukset muovasivat Kim Il-sungia, jonka henkilökohtaisesta (vääristellystä) historiasta tuli kokonaisen valtion virallinen historia.
Kun aselepo vihdoin solmittiin, muu maailma vähitellen unohti pienen Pohjois-Korean ja sen vähän tunnetun johtajan. Etelä alkoi rakentaa itseään, ensin hitaasti, sitten huikein harppauksin. Samsung, Kia, Soulin olympialaiset, mitä kaikkea.
Samaa sakkia asuisi pohjoisessakin. Mutta heidän tuotekehittelynsä on liikkunut toisia latuja. Vuosi sitten Kirkkoniemessä Barents Spektakel –tapahtumaan haluttiin asiantuntija kouluttamaan 200 norjalaista rajavartijaa tekemään näyttäviä temppuja vaihtuvilla väreillä. Asiantuntija löytyi, Pohjois-Koreasta.
”Tavallinen” kommunistidiktatuuri on siellä korvautunut juche-aatteen nimeä kantavalla kultilla, henkilöpalvonnalla ja sukudynastialla. Nyt vuorossa on sotavuosista 1990-luvulle asti hallinneen suuren johtajan pojanpoika, nuori, kokematon.
Emme tiedä käytännössä mitään siitä, mitä Pohjois-Korean valtarakenteen sisällä tapahtuu. Mutta missään rakennelmassa kukaan ei voi hallita yksin. Vaikka hallitsisi pelolla, sekin asema on jotenkin ansaittava. Myös perinnöllisessä hirmuvallassa.
Useimpien analyysien mukaan kyse on nyt juuri tästä: nuori Kim vakiinnuttaa itselleen asemaa sotilasjohtajana. Mutta olisiko myös mahdollista, että hän ymmärtää jotain maailmasta, ja että häntä ottaa päähän. Etelä-Korea ja Japani kukoistavat. Kuinka siihen voisi vaikuttaa? Luomalla pelon, joka lamauttaa taloutta. Varoituksia etelän ulkomaalaisille, suora uhkaus ydiniskusta Japaniin.
Toinen vaihtoehto on, että pohjoisen johto oikeasti uskoo omaan todellisuustulkintaansa. Ihmismieli kun on erikoinen kapistus.
Miten ikinä, mutta tähän on tultu. Ydinsodan mahdollisuus nostaa päätään kylmän sodan kumpujen yöstä. Aikanaan edessä on pohjoisen uusi ydinkoe ja uusi ohjuskoe. Ehkä kuukausien kuluttua, ehkä viime yönä. Taas mielen pohjalla häivähtää helpotus aina, kun uutiset alkavat jollain aivan tavallisella aiheella.
Ei Obaman Prahan puhe ollut naiivi. Se on ainoa suunta, johon kannattaa yrittää edetä. Mutta kuinka?