Paul Wolfowitzin ajolähtö Maailmanpankista oli nöyryytys presidentti George Bushille. Jos tilalle tulee Bushin uusi luottomies, menetetään tilaisuus uudistaa pankkia.
Presidentti George W. Bushin hallinnon arvostelukyvystä kertoo paljon se, että Yhdysvaltain johto olisi viimeiseen asti tahtonut pitää Paul Wolfowitzin Maailmanpankin johdossa. Miehestä oli kuitenkin tullut pankille jo sellainen taakka, että ero tehtävistä oli ainoa mahdollisuus.
Wolfowitz oli järjestänyt Maailmanpankissa työskennelleelle naisystävälleen uuden, tähtitieteellisen hyvin palkatun työpaikan Yhdysvaltain ulkoministeriössä. Temppu oli eettisesti täysin kestämätön. Oudointa oli, ettei Wolfowitz myöntänyt tai edes ymmärtänyt tehneensä mitään väärää. Oli aivan kuin hän olisi mieltänyt olevansa lain yläpuolella.
Irakin sodan alla ja sen jo alettua apulaispuolustusministeri Wolfowitz oli yksi Bushin tärkeimmistä luottomiehistä ja sodan suunnittelijoista. Nimitys Maailmanpankkiin herätti monessa tämän taustan vuoksi ankaraa arvostelua. Hänen johtamistyylinsä ehti jo nostaa ongelmia pankin henkilöstön kanssa, mutta sellaiseen hän ei olisi kaatunut. Lopulta kuitenkin ristiriita korruptiota vastustavien puheiden ja omaan lähipiiriin liittyvien tekojen välillä kävi mahdottomaksi.
Näin Wolfowitz tuli vaikkakin tahtomattaan antaneeksi hyvän esimerkin. Maailmanpankki on iso tekijä kehitysmaissa. Nyt tuli näytetyksi toteen, että hyvän hallinnon vaatimus koskee aidosti ketä tahansa eikä isokaan johtaja ole arvostelun yläpuolella. Maailmassa on useita paikkoja, joissa tällainen viesti on tarpeellista kuulla.
Seuraavaksi edessä on uuden johtajan valinta. Suomesta saattaa olla vaikea hahmottaa, kuinka merkittävä instituutio on kysymyksessä. Maailmanpankki ja sen sisarjärjestö Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ovat kansainvälisen kehityspolitiikan tärkeimpiä välineitä. Kansalaisjärjestöt ovat arvostelleet niiden toimintaa lähinnä aatteellisin perustein, mutta jotain kertoo se, että lähes kaikki valtiot ovat Maailmanpankin jäseniä.
Vanhan, pankin perustamisesta 1940-luvun lopulta asti juontuvan käytännön mukaan pääjohtajan valitsee Yhdysvallat, jolla on maailman suurin talous ja sen myötä suurin ääniosuus pankin hallinnossa. Wolfowitz nousi pankin johtoon tämän periaatteen mukaan.
Wolfowitzin nimitys näytti palkkioviralta, jonka presidentti Bush järjesti luottomiehelleen muiden mielipiteistä piittaamatta. Tällainen lähtökohta vaikeuttaisi kenen tahansa mahdollisuuksia hoitaa tehtävää, ja Wolfowitz vaikutti koko ajan ulkopuoliselta. Toki hän siitä huolimatta olisi saattanut onnistua, jos olisi toiminut toisin.
Paljon kestävämpi lähtökohta olisi kuitenkin lähteä etsimään tunnustettua kehityspolitiikan ja rahoitusalan ammattilaista, kotimaasta riippumatta. Nykyiset läänitykset - Maailmanpankki amerikkalaisille, IMF eurooppalaisille - eivät enää vastaa maailman muuttunutta todellisuutta. Wolfowitzin eron yhteydessä joukko kehityspolitiikan ammattilaisia on tuonut tämän selkeästi esille.
Käytännössä tilanne on silti se, että näin radikaalia muutosta ei ole näköpiirissä. Valtiot eivät hevin luovu etuoikeuksistaan, ja Yhdysvaltain ääniosuus pankissa antaa sille veto-oikeuden isoissa päätöksissä. Pallo on siis jälleen presidentti Bushilla. Hänestä riippuu, millaisilla periaatteilla Wolfowitzin seuraaja valitaan. Skandaaliin päättyneen Wolfowitzin parivuotisen kauden jälkeen on helppo tehdä parempi valinta.