New York Keskiviikkona aamupäivällä samaan aikaan kun omaisten nimiä luettiin muistotilaisuudessa World Trade Centerin montussa, sadat newyorkilaiset palomiehet kokoontuivat työpaikoillaan muistamaan kuolleita ja kadonneita työtovereitaan. Kaupungin kadut olivat omituisen autiot, tuhannet ihmiset olivat jääneet kotiin, suuri osa yrityksistä ja virastoista oli kiinni tai toimi vain minimimiehityksellä.
Yhden sadoista muistotilaisuuksista järjestivät Greenwich Villagen ja Sohon rajalla olevan paloaseman, tikasautoyksikkö 25:n palomiehet yhdelletoista kuolleelle toverilleen.
Monille henkensä kaupalla tovereidensa pelastamista yrittäneille palomiehille syyskuun yhdennestätoista on tullut kuin kirosana, monessa merkityksessä.
"Tämä sirkus alkaa inhottaa", murahtaa Peter niminen palomies punaisen tikasautonsa edessä Houston Streetillä odottaessaan asemansa virallisen ohjelman siirtymistä viereiseen kirkkoon.
"Joka kadunkulmassa myydään 9/11 -krääsää, televisio reittaa mainosaikojen hintoja sen mukaan, kuinka paljon katsojia on odotettavissa ja toimitukset yrittävät venyttää dramaattisuutta äärirajoille saadakseen mahdollisimman paljon yleisöä. Koko tragediasta on tullut yhtä helvetin sirkusta, josta kaikki yrittävät saada irti rahaa tai poliittisia pisteitä mahdollisimman paljon. Kukaan ei enää oikeasti tunnu tajuavan, minkälainen aukko sielussa meillä jäljellejääneillä on paikalla, jossa vielä vuosi sitten oli 11 työtoveria, kaveria joiden kanssa oltiin yhdessä niin kovat paikat kuin perhejuhlatkin. Sitä eivät tajua ketkään muut kuin ne, jotka itse ovat kokeneet sen", Peter selvittää.
Samaan aikaan New Yorkin palolaitoksen täystyöllistetyt säkkipillinsoittajat virittävät taas soittimensa uuteen valitukseen ja monet asemalle kokoontuneet palomiehet pyyhkivät silmäkulmiaan muistaessaan äkkilähtöä World Trade Centeriin vuosi sitten.
"Ei voi muuta kuin yrittää mennä elämässä eteenpäin", sanoo paloesimies Carlos Vazquez vakavana. Hänelle ensimmäinen vuosipäivä ei merkitse muuta kuin päivämäärää muiden joukossa. "Yhtä päivää enemmän loputtomassa jonossa päiviä, jotka ehkä auttavat unohtamaan."
Palomiehet eivät oikeastaan haluaisi puhua lehtimiehille, eivät ainakaan tänään. Yksin tältä paloasemalta kuoli 11 miestä joista osaa ei koskaan löydetty WTC:n rakennusmassojen alta.
"Minäkin olisi ollut siellä jos olisin ollut töissä", kertoo yksi miehistä. "Mutta minut hälytettiin vapaavuorosta ja ehdin jälkijoukkojen kanssa paikalle vasta kuun kaikki oli jo ohi. Meillä ollut mitään muuta edessä kuin pökerryttävä tehtävä etsiä siltä valtavalta alueelta eloonjääneitä. Eikä kukaan edes tiennyt mistä pitäisi alkaa. Nyt surun lisäksi jatkuvasti kalvaa syyllisyys, miksi he, miksen minä?, hän jatkaa totisena.
