Investointipankki Lehman Brothersin kaatumisen jälkeen on eletty vuosi, joka on koetellut taloutta pahoin mutta joka olisi voinut johtaa täyteen romahdukseen. Sen välttäminen on rohkaiseva tosiasia.
Nyt pohditaan sitä, voidaanko taantuma jo julistaa päättyneeksi ja onko edessä oleva nousu hidas ja loiva vai nopea ja jyrkkä. Tasan vuosi sitten näkymät olivat aivan toisenlaisia.
Investointipankki Lehman Brothers oli juuri romahtanut. Oli tapahtunut jotain, mitä minkään talouden uskonkappaleen mukaan ei olisi pitänyt voida tapahtua. Luottokriisi oli vienyt ensin kuilun partaalle, ja nyt kriisi oli ottanut vielä yhden askeleen eteenpäin. Oltiin kuilussa, vapaassa pudotuksessa kohti tuntematonta. Juuri tämä konkurssi oli symbolinen käännekohta, josta paluuta ei enää ollut.
Vaikeudet rahoituksen virtuaalimaailmassa muuttuivat todelliseksi, kaikkia koskevaksi reaalitalouden kriisiksi.
Vain kerran aiemmin oli koettu tilanne, jota voitiin jollain tavoin verrata syntyneisiin oloihin. Silloin syöksyttiin 1930-luvun alun suureen lamaan, ja se ajanjakso loppui maailmansotaan. Nykyajan päättäjistä kellään ei ollut kokemusta siitä, että talouden pohja putoaa kokonaan alta. Vastaukset siihen oli improvisoitava nopeasti.
Niissä oloissa eri maiden keskuspankit ja poliittiset päättäjät pystyivät poikkeukselliseen yhteistyöhön. Merkittäviä kansainvälisiä ja kansallisia päätöksiä tehtiin nopeasti. Talouden elvyttämiseen ja pankkien rahoitukseen syydettiin suunnattomia summia rahaa.
Kriisin todellinen syvyys oli vain harvojen jos lopulta kenenkään tiedossa. Valtiovarainministeri Jyrki Katainen on hiljattain sanonut, että koko eurooppalainen pankkijärjestelmä oli viime syksynä vaarassa kaatua. "Totaalikatastrofi" oli hänen mukaansa vain muutaman päivän päässä. Kuluneen vuoden tapahtumissa riittää tutkimista vielä pitkään. Varmaa on, että tehdyistä ratkaisuista joitakin voi jälkikäteen pitää virheellisinä. Silti oleellista on, että päätöksiä yleensä pystyttiin tekemään. Vaarallisin vaihtoehto olisi ollut passiivisuus.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että tilanne on vakiintunut. Puhutaan pohjan saavuttamisesta ja nousun alkamisesta. Paljon vahinkoa on vuodessa kuitenkin ehtinyt tapahtua, ja lisää on vielä tulossa. Suomen työttömyys näyttää vääjäämättä nousevan kaksinumeroisiin lukuihin, mitä on pakko pitää kansallisena onnettomuutena. Sekin osaltaan kuvastaa, kuinka mitkään talouden vanhat opinkappaleet eivät pitäneet. Pitkään sanottiin Suomen pääsevän kriisistä kuin koira veräjästä, sillä pankit ja julkinen talous olivat hyvässä kunnossa. Kukaan ei ottanut kunnolla huomioon sitä mahdollisuutta, että vienti katkeaa kuin seinään.
Silti on syytä pitää mielessä, että kaikki voisi vielä pahemmin. Talous kyllä putosi kuiluun, mutta syöksy saatiin hidastumaan hallitusti. Nyt ei käsillä ole 1930-luvun toisinto tai jokin sitä vastaava olotila, jota kuvaamaan ei ole edes kunnon sanaa. Mitkään rakenteet eivät ole murtuneet, järjestelmät eivät ole romahtaneet, talouskriisi ei ole johtanut isoihin poliittisiin kriiseihin.
Mitään lopullista sanaa ei vielä kannata sanoa, sillä luotto-ongelmat eivät ole maailmalla ohi ja erilaisia epävarmuustekijöitä riittää. Moni asia ehti vuodessa muuttua perusteellisesti. Kuopasta saattaa nousta maailma, jonka talous jo hengittää Kiinan eikä Yhdysvaltain tahdissa. Pahin varmaan vältettiin, asiat ovat helpottumassa -- mutta kun näin sanoo, on samalla paras koputtaa puuta.