Tänään sunnuntaina tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun Norjasta alkoi kuulua kummia: perjantaina 22. heinäkuuta kännykkä piippasi ensiksi uutisen pommiräjähdyksestä Oslon keskustassa ja vähän myöhemmin verilöylystä Utøyan saarella.
Uutistekstiviestejä tuli sinä päivänä paljon.
Sattumalta olin seuraavan päivän aamuna lähdössä ulkomaanlomamatkalle. Kauhu-uutisten virtaa oli pakko seurata tämän tästä kaikista mahdollisista tuuteista.
Ensimmäinen ajatus monella taisi olla se, että asialla olisivat olleet islamin nimiin vannovat terroristit. Ainakin oma helpotukseni oli suuri, kun paljastui, että asialla olikin kotitekoinen terroristi, norjalainen Anders Behring Breivik.
Voi vain kuvitella viha-aaltoa, joka olisi noussut, jos tekijä olisi ollut islamisti. Näin tällaisen noitavainoilmiön läheltä, kun Oklahoman osavaltion pääkaupungissa Oklahoma Cityssä jahdattiin huhtikuussa 1995 virastotalon hajottaneen pommi-iskun tekijöitä.
Tv-ryhmät seurasivat livenä poliisin rynnäkköä erään muslimiparan kotiin. Terrori-iskun tekijäksi paljastuivat kuitenkin ehtavalkoiset, äärioikeistolaiset nuoret punaniskat Timothy McVeigh ja Terry Nichols. McVeigh jäi kiinni proosallisesti siitä, että hänen pakoautostaan puuttui rekisterikilpi.
Oklahoma Cityn inhimillinen lasku oli 168 kuolonuhria. Breivikin kahdessa iskussa kuoli yhteensä 77 ihmistä. Terroritekojen välille voi vetää yhtäläisyysviivan: molemmissa olivat asialla pimahtaneet, valkoiset fanaatikot.
Näitä sekopäitä löytyy aivan yhtä lailla omasta keskuudestamme kuin muualtakin. Breivikin pöyristyttäville teoille löytyi ymmärtäjiä Suomestakin – olihan tekijä valkoinen.
Norjan terroriteot olivat järkyttävä sokki yhdessä maailman onneloista. Ennen niitä ja Suomen koulusurmia ajateltiin, ettei tällaista voisi tapahtua pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Sen piti olla mahdollista vain Amerikassa.
Viattomuuden aika on kuitenkin lopullisesti ohi pohjoisissakin lintukodoissa. Pimeät ajatukset eivät kysy kansallisuutta tai uskontoa.
Norjalaiset itse suhtautuivat kansalliseen painajaiseensa ihailtavan tyynesti. Lynkkausmentaliteetti ei päässyt valloilleen missään vaiheessa, ja etenkin pääministeri Jens Stoltenberg suoriutui tiukassa paikassa esimerkillisesti.
Norjalaiset säilyttivät suuren surun ja ymmärrettävien vihantunteiden keskellä arvokkuutensa, yhdistivät rivinsä ja puolustivat demokraattista, avointa ja suvaitsevaista yhteiskuntaa, jota vastaan Breivik yritti nimenomaan iskeä.
Tämä järkeen mahtumattomilta teoilta suojaton yhteiskuntamalli on osoittanut elinvoimansa myös Breivikin oikeudenkäynnin aikana.
Oikeus- ja sivistysvaltion periaatteista on pidetty kiinni, vaikka Breivikin käytös oikeussalissa on kuinka sapettanut. Näin ei käynyt Yhdysvalloissa: McVeigh sai kuolettavan ruiskeen 2001.
Sen sijaan Breivik viettää loppuikänsä joko psykiatrisessa sairaalassa tai vankilassa. Koska Breivik haluaisi vankilaan, hänen oikeampi loppusijoituspaikkansa olisi psykiatrinen sairaala.
Suomessa keskustelu ja johtopäätökset Norjan veriteoista ja myös omista koulu- ja perhesurmista ovat jääneet puolitiehen. Pää on pantu pensaaseen, vaikka niiden surullinen ketju hyvin todennäköisesti vain jatkuu.
Britanniassa mitta täyttyi kerrasta, kun entinen partiojohtaja käveli 1996 kouluun ja ampui neljällä laillisesti ostetulla aseella 16 lasta ja heidän opettajansa. Sadattuhannet britit vaativat adresseissa aselainsäädännön tiukentamista. Lakeja kiristettiinkin nopeasti niin että käsiaseiden hankinta on hyvin vaikeaa.
Tällaista kansalais- saati poliitikkoliikettä ei ole Suomessa jostakin syystä näkynyt eikä kuulunut. Montako murhenäytelmää vielä tarvitaan?
Missä on se siviilirohkea poliitikko, joka marssii poliisiasemalle ja luopuu käsiaseestaan?
Vaikka hän saisi kyllä monen vihat niskaansa, kyllä hän saisi myös monta äänestäjää.