Tsunamin opetukset Suomessa korostavat erityisesti tarvetta pystyä nopeaan reagointiin odottamattomissa tilanteissa.
Tuhansia kuoli Aasiassa. Suomalaisia loukkaantui Thaimaassa. Tällaisia otsikoita luki Kalevassa tasan vuosi sitten, kun Suomessa heräiltiin ensimmäiseen aamuun tapaninpäivän tsunamin jälkeen.
Tapahtuman karmea todellisuus ei vielä tuossa vaiheessa ollut kunnolla hahmotettavissa. Nyt tiedetään, että Aasiassa kuolleet lasketaan sadoissa tuhansissa ja että 179 suomalaista oli viimeisellä matkallaan. Mutta vielä vuorokautta tsunamin jälkeen ei ymmärretty, että juuri oli sattunut pahin rauhanaikana suomalaisia kohdannut onnettomuus.
Totuus valkeni vasta vähitellen. Kävi ilmi, että tietojen puute alkuvaiheessa ei suinkaan tarkoittanut kaiken olleen hyvin. Se tarkoitti, että kaikki oli todella huonosti, kun ei ollut edes keinoja välittää siitä tietoa ulospäin. Yhteydet olivat romahtaneet täysin, mitä ei aluksi lainkaan oivallettu.
Tsunamin opetuksia on kuluneen vuoden ajan puitu monin tavoin. Hyvin monissa perheissä on jouluna muisteltu niitä läheisiä, sukulaisia tai ystäviä, jotka aalto vei. Sadat muut pelastuivat täpärästi.
Alkukaaoksen jälkeen yhteisvastuun tunne oli Suomessa käsin kosketeltava. Pelastusoperaatio maapallon toiselle laidalle kyettiin lopulta improvisoimaan hyvin vastuullisesti. Uhreja on koko vuoden ajan tunnistettu ja tuotu kotimaahan haudattavaksi, mikä on ollut tärkeää.
Kaikki ei kuitenkaan etenkään alussa sujunut niin kuin olisi voinut. Viranomaisten toiminnan ruotimista varten jouduttiin perustamaan presidentti Martti Ahtisaaren johtama arvovaltainen tutkimusryhmä, joka löysi ongelmia niin alkuvaiheen tiedonkulussa kuin kriisioperaation käynnistämisessä.
Viranomaisten kriisivalmius ja kyky nopeaan reagointiin ei yksinkertaisesti ollut riittävä. Ulkoministeriö ei myöskään kyennyt käsittelemään tietoa, jota tuli muita kuin virallisia kanavia myöten, eikä siten pystynyt palvelemaan hätääntyneitä suomalaisia. Epäviralliset, kansalaisten itsensä perustamat tiedonvälitystavat osoittautuivat luotettavammiksi ja nopeammaksi.
Näitä puutteita on vuoden mittaan analysoitu ja niitä on luvattu korjata. Todellisuus tosin paljastuu vasta sitten kun jotain todella yllättävää seuraavan kerran tapahtuu. Erilaisia riskejä ei maailmasta ikävä kyllä puutu.
Tsunamin jälkeenkin on kohtuutonta odottaa, että Suomen valtio voisi aina hetkessä auttaa kansalaisiaan kaikkialla. Sellaiseen ei resursseja pienellä maalla ole. Mutta sitä voidaan edellyttää, että tiedot ja tilannekuva olisivat kunnossa mahdollisimman nopeasti - muistaen, että katastrofeista tuleva ensi tieto ei koskaan ole selkeää ja jäsenneltyä, vaan sekavaa ja ehkä jopa harhaanjohtavaa.
Ruotsissa jälkipyykkiä maan reagoinnista pestään yhä katkerien tunnelmien vallassa. Suomessa on ymmärretty, ettei yksikään uhri olisi pelastunut, vaikka täällä olisi tehty mitä. Mutta tsunamin tapaisessa tilanteessa pohjoismaista yhteistyötä ja naapuriapua odotetaan ikään kuin luonnostaan. Nyt siinä oli paljon toivomisen varaa.
Hätkähdyttävää oli myös havaita, että Euroopan unionin yhteistyö oli olematonta. Edes tieto ei kulkenut, vaikka juuri sitä olisi tarvittu. Maat jäivät lopulta omilleen, niin Suomikin. Niin ei pitäisi olla, mutta opetuksena on, ettei kansallisen varautumisen merkitystä voi aliarvioida.
Tsunamin jäljet ihmisten elämässä tuntuvat vielä vuosia eteenpäin. Eniten se koskee tuhoalueen asukkaita.